Nuori iloton miljonääri istuu limusiinissa ja tapaa henkilöitä matkalla parturiin. Vaikkei sliipattu herra parturia tarvitse, pieni siistiminen on aina paikallaan kun pääosassa vaikuttaa geelitukkavampyyri Robert Pattinson. Palikka Pattinson muuttui kiinnostavaksi heti, kun hän näytti naamaansa teinifantasioiden ulkopuolella. Tällaisesta tunnelmapalasta kunnialla selvittyään hän ansaitsee jo tulla verratuksi Leonardo DiCaprioon ja Christian Baleen. DiCaprio oli ehdolla American Psychon eli Patrick Batemanin rooliin ennen kuin se meni Balelle. Luulenpa, että DiCaprio olisi näytellyt Batemania samaan tyyliin kuin Pattinson tulkitsee Eric Packeria, vaikka Pattinson näyttää enemmän Balelta, ja se on juuri Balen läpimurtoelokuva, jota Cosmopolis eniten muistuttaa.

Selväjärkisyyteni naamio on lipsumassa, sanoi Bateman ja tämä on myös Cosmopoliksen aihe. Packer on huippuälykäs pörssihai. Psykopaatti hän on sillä perustelulla, että hän vaikuttaa kyvyttömältä tuntemaan mitään merkityksellistä. Hän ostelee älyttömyyksiä ja harrastaa seksiä jatkuvasti. Hän palvoo ruumistaan tutkituttamalla sen päivittäin. Synteettistä tyydytystä on irronnut eritoten keinottelusta, mutta otettuaan liian kovia riskejä Packer on vaarassa menettää omaisuutensa. Niinpä hän tahtoo käydä parturissa. Turvamies varoittelee, että kaupungilla on ruuhkaista ja vaarallista, mutta: parturi on uusi lyhyen aikavälin elämäntavoite. Päivän aikana Packer ehtii muun muassa tunnustella, olisiko pari viikkoa sitten hankitun usvaisen palkintovaimon kanssa mahdollista elää. Nuo kohtaukset varsinkin ovat korostetussa, koomisessa tunteettomuudessaan kuin suoraan American Psychosta.

Puhelias leffa etenee episodimaisesti. Parhaan arvaukseni mukaan läpän on tarkoitus olla merkityksetöntä. Jos hyvät näyttelijät osaavat luoda syvällisiä tunteita pelkillä katseillaan, mikseipä turhantärkeä paskanjauhanta olisi keino kuvata kylmää sieluttomuutta. Se riittää aina elokuvan aiheeksi, sanoo kristitty ystävänne Peltonen, kun tunteettomuus rinnastetaan aineellisen hyvän himoamiseen ja laskelmoivaan loogisuuteen. Jos leffa suhtautuukin hyvin ilkeästi yhteiskunnan kermaan, saarnan makua lieventää Packerin näkökulmassa pitäytyminen. Rahavaltaa mielenosoituksissa vastustavat massat ja yksilöt näyttäytyvät hysteerisinä eläiminä.

Katsoja kenties oppii näkemään asioita Packerin silmin ja (toivottavasti) säälimään häntä. Packerin väitetään olevan niin selväjärkinen, että hän ylenkatsoo huonoja sanavalintojakin, mutta käytännöllisesti katsoen hän on kehitysvammainen. Nautittavimmillaan elokuva on rakentaessaan mustaa huumoria: vaikka hahmo on piittaamaton, hän ei silti hallitse täydellisesti ruumistaan, joka tilttailee esimerkiksi asioihin telakoituessaan. Show on alusta loppuun Pattinsonin. Omistautunut ja säikeikäs suoritus vangitsee, vaikka sivuosanäyttelijät kuten Paul Giamatti, Juliette Binoche ja Mathieu Amalric käyttävät oman aikansa tehokkaasti ja näennäisesti energisemmin. Myös ohjaaja David Cronenberg on kunniaksi legendalleen saadessaan limusiinin näyttämään tyylikkäältä, hitusen klaustrofobiselta ja surrealistiseltakin, mutta Pattinson-elokuva tämä on.

Yhtä kaikki, American Psycho on huomattavasti vahvempi kokonaisuus, eikä vain viihteellisemmän asenteensa ja helpommin ymmärrettävän satiirinsa vuoksi. Seurasin mielenkiinnolla Cosmopoliksen jokaista hetkeä. Hyvässä ja pahassa lopetus on sitä samaa. Viis siitä, yritetäänkö tällainen elokuva huipentaa selittämällä sanoma tai korostamalla sen puutetta: Cosmopolis yksinkertaisesti ei onnistu. Lopetus on kiinnostava ja epäuskottava kuin jokin Shakespearen dialogeista, mutta se ei huipenna muuta materiaalia, koska se ei todella hyödynnä sitä, vaan se jatkaa uusien asioiden esittelyä. Tämä johtaa valitettavan vaisuun jälkimakuun ja murskaavan sanan KOHTAUSKOKOELMA käyttöön. Cosmopolis on yhden katselukerran ihme. Perinteistä jännäriä etsivä todennäköisesti vain turhautuu, mutta tunnelmat ovat kokemisen arvoisia.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa