Pianisti oppii sietämään renttufaijaansa, kun he ajelevat automobiililla. Tarina ei ole ainoa syy katsoa Tietä pohjoiseen, mutta töitä tarina tekee muut ansiot pilatakseen.

Sydämeni tahtoo lausua sanasen. Taiteilija Vesa-Matti Loiri on arvostelun yläpuolella. Mitä erehdyttävämmin hän näyttää homeiselta päärynältä, jolla on kuppa, ja mitä läheisemmin hänen laulunsa muistuttaa kiveksistä rautoihin jääneen kontion viimeisiä äänteitä, sitä suuremmin minä sitä sielukasta körilästä rakastan. Loiri saattaisi kruunata uransa kansainvälistä vertailua kestävällä tavalla, jos hän päätyisi yksinkertaiseen, ammattitaitoiseen, aikuisille suunnattuun elokuvaan, joka asiallisesti kehystäisi hänen ainutlaatuisen, karun karismansa. Malliksi kelpaisi vaikkapa About Schmidt tai The Straight Story.

Samuli Edelmann on varma valinta veskumaisen ryökäleen siveäksi pojaksi, joka näyttää vakavaa naamaa kunnes on aika sähköistyä. Vesku ilmestyy kuvioihin hylättyään pojan iäisyys sitten. Ukkorähjällä on jotakin näytettävää, mutta tietenkin matka on määränpäätä tärkeämpi. Tiedossa on irrallisia sattumuksia, jotka eivät johda mihinkään, tai johtavat perisuomalaisiin farssitunnelmiin. Lisäksi autossa istutaan. Ne sessiot ovat visuaalisesti 60-luvun tasolla.

Kun Vesku heitti pientä herjaa, vaikka Samppa tahtoi jatkaa alakuloista pianonpimputuselämäänsä, varauduin kiittelemään ohjaajaa ja kirjoittajaa Mika Kaurismäkeä itsevarmoista otteista. Loppua kohden pohdin onko auteur hereillä. Paljoa ei ole mokattu vielä - vain pari leikkausta, sen semmoista - kun sankarit ajautuvat ensimmäiseen tärkeään pysähdyspaikkaan. Kasassa on pian neljä kiinnostavaa koomista hahmoa, joilla on historia ja ongelmia. Rutkemmalta vaikuttaa tämä, kuin vaikkapa viime vuoden Hyvä poika, joka viikonlopun vietosta kertoi. Tie pohjoiseen kuitenkin on tyylipuhdas eteenpäinkävelyelokuva, joten se vain puristaa tilanteesta mehut ja porhaltaa kohti seuraavaa, joka sekin on niin irrallinen, että sessiot oltaisiin voitu järjestää kummin vain.

Hahmoja esitellään, siinäpä se, ja tässäkin epäonnistutaan yhä selkeämmin. Sisältöä arvotaan lätsästä. Veskun hahmolla riittää juttua, mutta tiedonjyvät eivät loksahtele tyydyttävästi, joten kokonaisuutta ei synny. Loogiselta ei täten vaikuta Sampankaan kehityskaari, vaikka siihen kuuluvat samat suutahtamiset, luovutuksella uhkaamiset, leppymiset ja itsetutkiskelut kuin jokaiseen vähänkin samantapaiseen.

Poikien dueton aikana en enää osannut ajatella heitä hahmoina. He olivat Loiri ja Edelmann, heitä kansan syvät rivit tulivat katsomaan, joten nyt he laulavatkin, ihan niin kuin kalakukkomessuilla, tms. Päärynävaarin yllättävän vahva ääni on eräs teoreettisista huippukohdista kokemattomille (ulkomaalaisille) katsojille, jotka hekin kenties huomaavat, että Loiri jyrisee elvistelläkseen sekunti sitten esitellyille hahmoille, jotka unohdetaan heti kohta.

Useimpiin yksityiskohtiin ei palata. Pienenä esimerkkinä, Edelmann mainitsee käyvänsä usein persetutkimuksissa potentiaalisen persesyövän vuoksi. Ennen pitkää katsoja luultavasti ymmärtää, mikä idea tässä alunalkujaan oli - silloin kun juttu keksittiin -, mutta yhtä kaikki, mitään idealla ei käytännössä tehdä: sekin jää taustatietoudeksi.

Näyttelijät pitävät monet heikommatkin hetket siedettävinä. Härskin maun suuhun jätti loppupuoli, jossa selittämällä selitetään miksi tätä piti katsoa ja yhä jatketaan uusien hahmojen esittelyä halpojen käänteiden keskellä. Antihuipentumana Vesku mongertaa parikin kertaa vertauskuvallista jorinapuuroa, joka meni suoraan ulos toisesta korvastani. Leffalla ei ole muotoa. Tasaisesti tämä ei ole edes sellainen klassisen surkea ylinäytelty suomikomedia, jollaista toinen (Trailer 2) alla vuorotellen pyörivistä videoista markkinoi. Koomista ajoitusta ja sen sellaista esiintyy, mutta eväät alkavat huveta ikään kuin ne olisivat fyysisiä.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa