Will Ferrrell puhuu espanjaa ylidramaattiseksi meksikaanilänkkäriksi naamioidussa komediassa Taloani ette saa (Casa de mi Padre, "Isäni talo"). Herra metodinäyttelijä käytti kuukauden kielen opetteluun, eli hän panosti tähän enemmän kuin muut tyypit yhteensä. Tekele on tarkoituksella hyvin huono: jopa komediana; tekijät spedeilevät omaksi ilokseen ja nauraa saa, jos naurattaa.

Ferrell on tilanomistajan poika Armando, viehättävä pöhelö, joka suhtautuu ylvään romanttisesti elämäänsä. Maata, joka elannon suo ja lehmät päällään kantaa sopii kunnioittaa. Sattuneesta syystä isäpappa pitää enemmän hänen veljestään Raúlista. Kun Raúl palaa kotiin kera tulisen naaraan, Armando saa vainun velipojan hämäräpuuhista. Sotkuun sekaantuu vaarallinen huumekauppias. Suuria tunteita - rehellistä saippuaoopperaa, intohimoista pakaroiden puristelua - koetaan, kun Armando tavoittelee kohtaloaan sankarina.

Raúlia näyttelee Diego Luna ja huumekauppiasta Gael García Bernal. Jos se hauskalta kuulostaa, että merkittävät meksikolaisnäyttelijät näyttelevät meksikolaisia konnia kuten sellaisia näytellään, se on hauskaa. Mukana on selkeitäkin vitsejä. Heh, eräänkin kerran äijä sytyttää pitkän savukkeen, vaikka hänellä on samanlainen suussaan. Siinä hän sitten ottaa henkosia molemmista muina miehinä!!1 Ehkei näin selkeää huippukohtaa olisi kannattanut paljastaa, toimiihan väsynyt huumori varmemmin kun hyytyneet aivot yllättyvät.

Kuulemma leffa mukailee meksikolaisia halpatuotantoja. Sellaisiin tutustuminen tuskin avaa montaa vitsiä. Elokuva kieltäytyy asettamasta itselleen sääntöjä. Tyylin kuvailu on hankalaa, koska jokaisen jutun mainitseminen paljastaa jotakin mikä asiayhteydessä saattaa jotakuta huvittaa. Leikkauksessa ja lavasteissa on lukuisia bongattavia mokia, ja toisaalta tökeryyttä, jota hierotaan niin epähauskasti katsojan naamaan, että tämä melkeinpä on hauskaa. Eräs toimintakohtaus on korvattu tekstillä, vaikka samaan aikaan osa hidastetusta ammuskelusta on käyttökelpoista kuvakivaa. Hahmot ja tarina pysyvät ennalta-arvattavasti kasassa, mikä on tärkeää huumorin kannalta: kikkailu ei saa etäännyttää liiaksi.

Monet viime vuosien huonoimmista elokuvista ovat yrittäneet olla sikasiististi hassunhuonoja. Trailerissa esitellään pornahtava ja/tai väkivaltainen idea ja toiveikas katsojaparka harkitsee jo kaljaan investoimista, vaikka elokuva on yksinkertaisesti huono: mielikuvitukseton, vetelä. Taloani ette saa on kaikkea muuta kuin cool. Kukaan ei väitä, että tämä kannattaa katsoa, mikä on ilahduttavan anarkistista. Halvalla tehty pätkä luultavasti tienaa omansa vaivatta takaisin, mutta Ferrell on yleensäkin riski oudon huumorintajunsa vuoksi, ja tämä on suunnattu, öh, hänen keski-ikäisille ja vanhemmille meksikolaisille tosi-tosifaneilleen? Olen kateellinen heille, sillä korvani kuvittelivat, että Ferrell puhuu kieltä jäykästi ja yksinkertaisesti, mikä saattaa asiantuntijoita naurattaa.

Markkinointi alkoi oudolla huhulla: Ferrell kiristettiin mukaan oikeussotkuista johtuen. Hilpeää. Leffa ei voi pettää, jos se on huvittanut jo etukäteen. Paino sanalla "jos". Tämä katsotaan vain jos vastustamaton tarve syttyy. Henkilökohtaisesti en pitkästynyt lainkaan pahasti. Jos pikkuasioiden bongaus viihdyttää puoliväliin saakka, ovat tunnelmat siinä vaiheessa alitajunnan alustavasti vietelleet. Nauroin ääneen pari (2) kertaa, joten en euroja (4) jää suremaan.