Kun pikku-John toivoo iltasella, että hänen ainoa ystävänsä teddykarhu olisi elossa, toive maagisesti toteutuu, mutta vitut tästä leffasta, saatana. Family Guyn luojan Seth MacFarlanen hävytön esikoisohjaus Ted kertoo tapahtumista 27 vuotta myöhemmin. Kiroileva, vähemmistöjä pilkkaava, naisiin menevä narkomaaninalle on vähällä vetää keski-ikää lähestyvän Johnin suohon. Johnin on kypsyttävä henkisesti, tai hän saa sanoa hyvästit elämänsä naiselle Lorille. Ted on herttaisin ja sydämellisin romanttinen komedia Hollywoodin valtavirrasta pitkään aikaan.

Tapa jolla tyylilajeja yhdistellään on omanlaisensa. Alkupuolella, kun Ted herää henkiin, MacFarlanella ei ole kiire todistella mitään: etäisyyttä perhe-elokuviin otetaan vain hölmöllä rasistisella vitsillä ja muutamalla kirosanalla. Aikamiespojan kasvutarinasta puuttuvat uudet oivallukset, mutta toisaalta kuluneetkin käänteet voivat yllättää, kun ennakko-odotukset saadaan vinoon. MacFarlane tasapainoilee suhteellisen uskottavuuden ja täysjyväsekoilun välillä. Taitavastiko? Ei, paitsi jos naurattaminen on taitavaa.

Ohjaajan ääni- ja liikenäyttelemä Ted on vahvasti läsnä fyysisesti ja henkisesti. Suorituksessa on jopa improvisoinnin tuntua. Ted on entinen julkkis, johon maailma on jo tottunut. Surrealistista ei täten ole se, jos nalle järjestää bileet, vaan vasta se, kun toinen entinen julkkis saapuu vähän jammailemaan. Asenne on reippahasti rennompi kuin viime kesän ufokomediassa Paul, jossa huudettiin kilpaa tehosteen kanssa kuten yleensäkin.

Elokuva on kieroutuneen uskottava tunnetasolla. Ted on vain mies, mies vailla kunnianhimoa. Ja lelu. Ei hänellä ole genitaaleja. Ei hän välttämättä löytäisi onnea, vaikka hän kosisi jotakuta palsternakalla pökkimäänsä pimua. Ted tahtoo kaikkea hyvää Johnille, mutta hänessä on heikosti Samu Sirkan vikaa, joten Johnin on itse otettava vastuu. Riitely harmittaa Tediä, mutta hän suhtautuu kypsästi Loriin, joka tasapainoisena tyttönä tahtoo vain voida luottaa Johniin. MacFarlane, Mark Wahlberg ja Mila Kunis pelaavat erinomaisesti yhteen. Jo The Happening todisti, että Wahlbergin tyhmä, vakava lärvi voi olla hervottoman hauska. Kunis on periaatteessa koriste, mutta on hänellä särmää kertoa, mitä ja miten hän koristaa.

Kauaa en ole jaksanut sietää Family Guyta, joten uskon South Parkin teoriaan manaattikäsikirjoittajista. Ted ei todista MacFarlanen olevan kekseliäs kuin Park-pojat (joiden elokuvissa on muututtu mormonista pornotähdeksi ja pelastettu maailma marioneteilla), mutta MacFarlanella on persoonallinen, satunnaisuuteen perustuva huumorintaju, joka pääsee oikeuksiinsa kun tarina on olemassa. Family Guy palautui mieleeni vain kun Ted kopioi kohtauksen kreisikomediasta Hei me lennetään. Kreisikomediat kopioivat draamoja! Kreisikomedian kreisi kopiointi on niin antihauskaa, että hymyni hyytyi valtion viraston suositustasolle.

Dialogissa viitataan poppiskulttuuriin ja loukataan ketä ja mitä vain. "Kävelen kotiin ja jos minut raiskataan, se on oma vikani, koska pukeudun näin" on hauska tapa sanoa "ei kannata kävellä yksinään öisin", mitä nykyfeministien mukaan ei saisi sanoa... vaikka se on totta... vaikkei raiskaus raiskatun vika olekaan... Rääväsuiset komediat ovat sananvapaustaistelua. Kunhan koomikolla on hyvä sydän, hän pistäköön haisemaan. Mukava homo, joka tykkää ottaa turpiin, on mukava homo. Pahantahtoista on määrätietoinen demonisoiminen: siihen syyllistyi Natsi-Saksan elokuvateollisuus, Paul ja useimmat puhtaasta pahuudesta kertovat elokuvat. Tedissä tuhmakin huumori on yleensä hahmojen persoonallisuudesta kumpuavaa, eivätkä hahmot ole pahoja eivätkä esimerkillisiä, vaan tyhmiä ja ajattelemattomia ja erinomaista seuraa.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa