Koko totuus on se, että Miss Farkku-Suomi on nuoresta miehestä kertova sujuva leffa, joka todennäköisesti palvelee varsinkin kohderyhmää, mutta ei allekirjoittanutta, jonka on jälleen laadittava erilainen arvostelu tutusta tarinasta, koska hän itse on kirjoittajana niin sekava ja rönsyilyyn taipuvainen, ettei hän kovasta yrityksestä huolimatta saa tyydyttävästi paperille omaperäistä kasvutarinaa, jota joku muu joutuisi paskantärkeänä analysoimaan. Miss Farkku-Suomi luultavasti pohjautuu todellisuuteen, eli kirjailija Kauko Röyhkän elämään. Aivan sama. En halua tietää. Elän mieluummin maailmassa, jossa kirjailijat kirjoittavat yhä uudelleen saman tarinan, kuin maailmassa, jossa ihan oikeasti eletään aina sama elämä.

70-luvulla ollaan. Päähenkilön nimi on Välde. Hän erottuu joukosta. Hän höpisee freudilaisuuksia ja kovasti hän on kiinnostunut laitatien kulkijoista joista ulkomaan sielukkaat kulttiartistit laulelevat. Tätä voidaan kutsua syvällisyydeksi, mutta koska henkilökohtaisesti ajattelen omituisempia puolivahingossa paahtoleipää odotellessani, kysyn heti: mitäs sitten? Mihin tämä on menossa? Ainoa sana johon tartutaan on laulu. Välde ryhtyy laulemaan ja biisejä tekemään. Välden ikäisenä tuumin, että Pitkä kuuma kesä on kliseinen raina, mutta mukavasti siinä on suomalaista väriä. 13 vuotta myöhemmin tilanne on sillä tapaa erilainen, että jaa, olisikohan mielipiteenmuodostaja lihonut?

Jos lähdemme etsimään taiteellista keinottelua, ja olemme valmiita laskemaan lyhyyden ja luonnostelmallisuuden sellaiseksi, saattaa tässä farkkusuomijutussa itsessään olla hieman ideaa. Väldella on nainen kiikarissa: Pike on blondi samalta luokalta. Lehtikisassa Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi. Nuorukaisten vuorovaikutus on vähäistä, eikä Pikellä ole montaa repliikkiä. Täten hänet voidaan nähdä symbolina satumaisesta naapurin tytöstä, jonka nuori mies muistaa ikuisesti, ja etäisestä lehden kaunottaresta, jolle nuori mies tekee seisaalta kunniaa. Elokuvassa ei liiemmälti ole käytännön romantiikkaa, mutta tietynlaista haikeaa fiilistelyä voidaan kutsua romantiikaksi myös ja semmoisia väreitä olin mittaavinani.

Väldea näyttelevässä Mikko Neuvosessa on aavistus Cillian Murphya. Sujuvasti hän haihattelee. Harmi että Välden mystisyys haihtuu kun hän oppii ilmaisemaan itseään. Tämä jopa saattaa olla homman pointti tämä, että kun omasta aivo-oksennuksestaan nauttiva itsetietoinen outolintu sydämensä avaa, sieltä ei tulekaan muuta kuin "naiset... lal lal laa... tahtoisin naisen" ja "liiksa... la laa... tosi mälsää". Kenties sanoitukset asiansa ajavat, mutta se on koko musiikkipuoli, joka lässähtää. Laulujen pihtaaminen kunnes on konsertin aika ei ole se tapa kertoa tätä tarinaa, joka hioutui huippuunsa noin vuoden sisällä ensimmäisestä tällaisesta. Lootusasentoon liian kömpelösti laskelmoitu tämä on.

Muutkin naamat ovat ihan kivoja. Välden äiti, lestadiolaiset pikkupojat ja mitkä lie amisviikset toimivat koomisina keventäjinä. Vaisunpuoleista farkkusuomea näyttelevä Sanni Kurkisuo - muiden muassa, niin sanotusti - näyttelee repliikeittäkin, koska tämä on vaikutelma, joka syntyy, kun elokuvataiteen perusasiat on tehty pikkaisen paremmin kuin Suomessa perinteisesti. Siispä tunnelmat lienevät käyttökelpoisia nostalgiannälkään. Mutta oheistuotteeksi tämä jää. Välde muuttuu kliseeksi melko tarkalleen kampausta vaihtaessaan, eikä muulle väelle koetetakaan kaivaa syvyyttä sivujuonilla tai keskusteluilla.

"Sitaatti on älyn korvike", sanoi joku, eikä Miss Farkku-Suomi osaa sellaisiakaan käyttää. Välde muistaa viitata asioihin, joihin pitää tutustua erikseen, ja hokea, että velvet underground tms. on hänen tyylilajinsa. Yhtä hyvin hän voisi olla rap-ghettossa sinnittelevä humppaveikko: tarina olisi sama ja vain vähän kiinnostavampi.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa