Lentokone putoaa pöheikköön. Valmiiksi törkyturpaiset ukot eivät ehdi romusta kuoriutua, kun susilauma on jo saanut vainun.

The Grey - Suden hetki on näyttävä ja hahmoistaan kiinnostunut draamajännäri. Tusinakauhultakin se lemahtaa, kun selviää miten tasaisella tahdilla väkeä vähennetään. Miehen ja pedon fyysisestä ja psykologisesta kohtaamisesta on tehty monia jännitysnäytelmiä, joissa myös peto vaikuttaa persoonallisuudelta. The Greyssä sudet ovat tarinan kaupallinen osuus, eloonjääneiden elämänhalun ollessa aihe, jota pyritään käsittelemään. Puhuttelevampaa draamaa on tarjonnut muun muassa The Way Back, joka kertoi raskaasta reissusta murehtimatta millä sirkustempulla lippu tai DVD myytiin.

Onnettomuus on toteutettu hillityn tyylikkäästi, mikä on hienoa, onhan isoilla budjeteilla tapana imeä motivaatiot Liam Neesonista. Matkustamo heiluu, sitten eloonjääneet heräävät kylmästä helvetistä... tai kiirastulesta, kuten usein arvaillaan tällaisia tarinoita pohdittaessa. Neeson näyttelee itsemurhan partaalla keikkuvaa versiota itsestään. Työkseen mies räiskii hukkia öljy-yhtiön piikkiin. Neeson-karismallaan hän ottaa tilanteen haltuun, vaikka pakollinen epäilyttävä tyyppi toki kysäisee kuka teki hänestä pomon. Hahmot ovat kuivia, mutta näyttelijöistä lähtee irti mitä vaaditaan: kuolemaa käsittelevä hetki alkupuolella teki heti pienen vaikutuksen. Erinäisin keinoin ukoille pyritään antamaan historiaa.

Nipin napin sen verran taide-elokuvan sävyjä on havaittavissa, että kysyn: Entäs sitten? Kun maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniita, kun sumu leijuu lumisten puiden ja kallioiden lomassa ja lumisade erottuu selkeänä harmaansinistä jokea vasten, on hyvä päivä kuolla. Se on vähemmän jaloa, kun susi käy kiinni kustessasi. Sanoma on mikä? Perusajatukset heitetään ilmaan ("Jumala on", "eipäs ole", "olisipa Jumala"), mutta enempää ei runoilla suuntaan eikä toiseen, ellei katsoja välttämättä tahdo tehdä paahtoleipätulkintoja* tai spagettimonsteripäätelmiä**.

Ehkei pidä ottaa liian vakavasti elokuvaa, jossa susi- ja ihmislauma vertautuvat toisiinsa siten, että molempien sakkien alfauros joutuu puolustautumaan lajitoveriaan vastaan samassa kohtauksessa. Olennaista on se, etteivät tunnelmat täysin rimmaa. Kun Neeson selittää, että sudet puolustavat reviiriään, jonne ihmiset eivät kuulu, tämä kuulostaa fiksulta. Tahdoin nähdä sudet realistisena luonnonvoimana, jota kuolevat miehet kenties oppivat kunnioittamaan. Käytännössä sudet ovat tehosteen näköisiä demonisoituja tehosteita: niillä jopa on sysipaha ilme. Jännitys on tiivistä esimerkiksi kohtauksessa, jossa sudet juoksevat kinosten päällä ihmisten kahlatessa sohjossa polvia myöten. Sen sijaan kohtaukset, joissa kamera heiluu ja zoomaa liian lähelle, jolloin susi vaikuttaa sieluttomalta hammasrivistöltä, eivät puhutelleet elokuvassa, jossa on onnistunutta postikorttimaista seesteisyyttä, joka muistuttaa elämän kauneudesta.

The Grey on sujuva pätkä, joka arvatakseni unohtuu nopeammin kuin monet kehnommat. Hyvät puolet vain alleviivaavat sen, kuinka turvallisesti tämä keskitietä tallaa: leffa on liian ylpeä tarjotakseen viihteellistä sankarillista hölmöilyä ja liian arka käsitelläkseen elämän tarkoitusta aikuisten oikeasti. Traileri yrittää lupailla liikoja heille, jotka tahtoisivat Neesonin yksinkertaisesti tekevän susille takenit. Heitä sellaisten elokuvien kuin The A-Team ja Smokin' Aces ohjaajan Joe Carnahanin kenties olisi kannattanut kosiskella. Joe osaa ohjata toimintaa, mutta hän uhraa paljon potentiaalia puolivillaisista syistä.



* Uskonnolle myönteinen kömpelö tulkinta. "Jeesus pelastaa, koska kun paahtoleipäni kärvähti, siihen ilmestyi parrakkaan miehen kuva."

** Ateismille myönteinen kömpelö tulkinta. "Keksin typerän vitsin, joten myös se asia, josta en tykkää, on keksitty typerä vitsi."