Jos kaikelle on aika ja paikka, milloin puujalkavitsiä saa lypsää? Milloin itsetyytyväisten julkkisten cameoroolit ilahduttavat? Milloin klassikkobiisin väärinkäyttö riittää vitsiksi? Vastaus: sketsiohjelmissa. 70-luvun The Muppet Show on kekseliäimpiä, sympaattisimpia ja hauskimpia sellaisia. Nostalgiahuuruista en kärsi, sillä vaikka tykkäsin lapsena piirrossarjasta Muppet Babies, muuhun materiaaliin olen päässyt sisälle vasta viime vuosina. Muppettien huumori on huonoa, mikä on osa vitsiä, joka paranee mitä useammin se kerrotaan.

Hauskan komedian Forgetting Sarah Marshall alussa kirjoittaja ja tähti Jason Segel esitteli onnettomana penistään. Lopulta hahmo sai rohkeutta tavoitella unelmaansa, eli nukeilla toteutettavaa, Draculasta kertovaa rock-oopperaa. Leffan viimeisteltyään Segel ehdotti Disneylle, josko Muppetit olisi aika tuoda takaisin. Joskus kaikki natsaa. Segel on tuhma, mutta hänen ei tarvitse olla, koska hänellä on sydäntä. Muppeteissa pitää olla särmää hyvin mitättömästi. Esimerkki: varhaisen koko perheen spesiaalin nimi oli "Sex and Violence". Kun kansa tanssii kadulla ja kaikilla on hyvä mieli Segelin ideoimassa elokuvassa, paha rap-muppetti sanoo pettyneenä "What a wocka?". Sellaista särmää.

YouTube-videot sivuuttaen elokuva väittää, etteivät muppetit ole vuosiin tehneet mitään. Veljekset Gary ja Walter ovat yhä faneja. Segel on Gary. Hänen suhteensa Amy Adamsin makuiseen Maryyn kärsii, koska hänen on huolehdittava reppanaveljestään. Walter ei ole löytänyt paikkaa maailmasta. Häntä näyttelee nukkeen työnnetty käsi. Vieraillessaan muppettien vanhalla studiolla veljekset oppivat, että studio aiotaan hävittää. Näin alkaa tarina, joka on kerrottu aiemminkin: jengi on koottava. "Noutaisimmeko loput muppetit montaasissa?" ehdottaa joku muutaman irtonaisen kohtauksen jälkeen. The Muppets on nostalgiapala, joka myös esittelee brändin uusille asiakkaille kehuen itseään joka käänteessä, mikä on muppettihuumoria.

Lapset kuulemma pitävät muppetteja todellisina, vaikka he näkisivät äänen tulevan sedästä, jonka nyrkki on sammakon suolessa. Taika on tallella: nukkeja ei ole animaatiolla tehostettu, mutta elossa ne ovat näyttelijöiden ansiosta. Kermitin ja Miss Piggyn ja Garyn ja Maryn parisuhdeongelmilla ei ole eroa tunnelatausta ajatellen. Ainoa ongelma ihmisten ja muppettien - tai tulokkaiden ja konkareiden - osuuksien yhdistymisessä on ajan puute. Segelin ja Adamsin herttaiset musikaalinumerot jäävät heidän käyttötarkoituksekseen, vaikka elokuva (mikä tahansa elokuva) tarvitsisi vetonauloiksi vain heidät. Varsinkin hetket ennen Oscar-palkittua kappaletta Man or Muppet tuntuvat siltä, kuin tulokkaiden tarinaa yritettäisiin väkisin jatkaa, vaikka muppettien kaavailema uusi show on muuttunut pääasiaksi. Muun luonnostelmallisuuden katson kuuluvan perusideaan olennaisesti, mutta tämä harmitti.

Alussa hoilataan: "en voi pyyhkiä hymyä kasvoiltani" ja "minulla on kaikki mitä tarvitsen". Jep. Katsoin ensimmäiset 10 minuuttia neljään kertaan, koska itken mielelläni onnesta. Hauska, romanttinen ja haikea startti esittelee jännitteet saaden janoamaan ennalta-arvattavia ratkaisuja. Huumori on hyvin ajoitettua, eivätkä muppetit ole sujuvammin ympäristön kansaa vuorovaikuttaneet. The Muppets voisi olla lievästä tyhjäkäynnistä kärsineen sarjan vahvin osa, mikäli sillä olisi uskallusta valita päähenkilö. Walter on kelpo hahmo: arkinen mutta sympaattinen. Kun Kermit ottaa johdon, Walterin potentiaali jää käyttämättä. Muppetit tunnetaan muun muassa oudoista romansseista, kuten Gonzon kanafetissistä, mutta Walter ei todella edes ystävysty idoleittensa kanssa, vaan sulautuu osaksi laumaa. Esimerkiksi Roger Rabbit ja Poutapilviä ja lihapullakuuroja muistuttavat, kuinka täynnä tällainen höpöleffa voi olla hahmoja ja satunnaista kivaa, vaikka päähenkilön asema olisi kiistaton.