On saavutus luoda jotakin, mikä näyttää kotoisan tutulta katsojan silmissä - vaikka hänelle jää hämäräksi, missä vaiheessa tällaiseen johonkin on voinut tutustua. Tähtisumua on aikuiseen makuun räätälöity hupsu romanttinen fantasiaseikkailu, joka kuuluu samaan lajityyppiin kuin 80-luvun klassikko Prinsessan Ryöstö ja en tiedä, mikä muu elokuva. Aikuisella maulla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, ettei elokuvassa ole muppetteja, meuhkaavia hirviöitä, kiroilua, eikä raaempaa väkivaltaa kuin on tarpeen. Tästä tykkäisi mummukin. Tähtisumua vannoo persoonallisista hahmoista lähtevän huumorin ja sarkasmin takana kytevien suurten tunteiden nimeen ja tarjoaa siinä sivussa fiksusti rakennetun tarinan, joka pitää varpaillaan siitä huolimatta, että tarina on yksityiskohtia myöten lähes suoraan vanhoista satukirjoista.

Englantilaisessa kylässä ei ole muuta omituista kuin muuri, jossa on aukko, jonka toiselle puolelle ei saisi astua. Eräs maalaispoika Tristran (Charlie Cox) haaveilee kopeasta tytönhupakosta, jonka sydämen sulattamiseen tarvitaan vähintään lupaus tähdestä taivaalta. Sopivasti sellainen sattuu putoamaan – kun muurin toisella puolella kukoistavan vaihtoehtoisen todellisuuden jäynä kuningas (Peter O'Toole) viskaa taivaalle medaljongin, jonka löytävästä prinssistä tulee uusi hallitsija. Tähteä itseään lähtee etsimään paitsi poika, myös noita (hirtehisen hauska Michelle Pfeiffer), joka siskoineen haaveilee ikuisesta nuoruudesta. Tähden löytäminen osoittautuu yllättävän helpoksi. Ja tähti kauniiksi naiseksi (Claire Danes).

Tähtisumua alkaa hitusen kömpelönä, mutta brittiläistä charmia pursuilevana kiireettömänä tarinana. Tavanomaiseen vouhotukseen ei alennuta, vaikka Tristranin ja tähden patikkamatka hupakon luo alkaa sotkeutua muiden hahmojen tavoitteisiin. Tahti kiihtyy kiihtymistään luonnollisen tuntuisesti ja tarinanpalaset loksahtelevat yhteen loogisilla ja ennen kaikkea viihdyttävillä tavoilla. Kaikilla hahmoilla on paljon menetettävää ja vielä enemmän saavutettavaa. Jopa pahat tyypit ovat tavallaan sympaattisia, noita kun vanhenee voimia käyttäessään ja toisiaan selkään puukottavilla prinsseillä on neuvonantajinaan murhatut haamuveljet. Roolinsa kaikessa on myös salamoita kalastavilla lentävillä merirosvoilla, joita johtaa arr-mottoman äijämäinen kapteeni Shakespeare (Robert DeNiro).

Tähtisumua on täynnä samantapaista mielikuvituksen lentoa kuin Harry Potter –elokuvat. Toisin kuin Potterit mielestäni, Tähtisumua ei sorru esittelemään oivalluksiaan, vaan se rakentaa tarinansa niiden päälle tavoilla, jotka antavat uskottavuutta ihmeillekin. Erikoistehosteiden tehtävä on irrottaa katsojasta naurua tai muu tunnereaktio. Parhaiten tässä onnistuvat kuitenkin näyttelijät, jotka silmäkulman pilkkeestä päätellen tietävät joutuneensa fantasiahömppään, vaikka heissä roolien vaatimaa vakavuutta onkin. Aikuiset todella ovat kohderyhmä, enkä viittaa nyt lukuisiin pikkutuhmiin vitseihin: lapsikin voi ihastua elokuvaan, muttei taatusti ymmärrä, kuinka taidokas tilkkutäkki Tähtisumua on.

Nouseva ohjaajakyky Matthew Vaughn ansaitsee paljon kiitosta, eikä vähiten yhdessä Jane Goldmanin kanssa kynäilemästään käsikirjoituksesta, joka poimii Neil Gaimanin tympeästä alkuperäisromaanista kaiken potentiaalin ja nostaa "ihan kivat" yksityiskohdat täyteen loistoonsa. Väittäisin ettei ensimmäisen vartin jälkeen nähdä tylsän hetken tapaistakaan. Viimeinen kolmannes on jo yhtä viihde-elokuvan juhlaa: suloiset, jännittävät, hauskat ja inhottavat asiat sotkeutuvat toisiinsa tavalla, jossa ristiriidat täydentävät toisiaan toisiltaan mitään ottamatta. Kuten kapteeni Shakespeare saattaisi asian ilmaista, hjurmaavaa!