Tyttö lutkahtaa blondattuaan hiuksensa. Fiksu poikaystävä innostuu pallon heittelystä. Kunhan naispuolinen kaveri pistää housut jalkaan kuin kunnon hikipinko, kuviot alkavat näyttää selviltä. He ja rento huumeveikko lähtevät viikonlopuksi mökille. Bensa-aseman ukon horinoita nuoret eivät kuuntele. Niinpä jokin yrittää tappaa heidät. Jos arvostelussa olisi Cabin Fever tai Tucker & Dale vs. Evil, olisi sallittua vihjata miten kliseisiä kauhufilmejä pilkataan. The Cabin in the Woods on pieruisempaa kamaa. Kenties ideat syntyivät saunaillan aikana. Sitten naurettiin: rö hö höö! Tuskin tekijätkään uskoivat, että joku lähtee tällaista rahoittamaan. Leffa kuvattiin jo 2009, mikä kertoo jotakin studion epävarmuudesta.

Kieli poskessa on väitetty, että tämä on "kauhuelokuva, joka tuhoaa lajityypin". Väitteessä saattaa olla perää, jos katsot Cabinin ennen lukuisia elokuvia joihin se viittaa, mutta jos lajityyppi on tuttu, Cabin on rakkauskirje. Kun kliseisten nuorten matkaa kohti kliseistä kohtaloa pilkataan, sekin on nykyään kliseistä, mutta Cabinilla on mainio huumorintaju ja jaksoin huvittua kuluneistakin vitseistä. Esimerkiksi tämä pakollinen huumeveikko on melkeinpä piirroshahmo: hän näyttää Scooby Doon kaverilta Shaggylta. Elokuvalla on keinoja kommentoida kliseisyyttä. Ja yhä vain hullummaksi menee. Leffa on kreisi kuin vaikkapa Evil Dead 2, muttei suinkaan samalla tavalla.

Jännittävä Cabin ei valitettavasti ole, vaikka se voisi olla sitäkin. Kun hahmot alkavat tiedostaa kliseet, tämä voisi olla käytännössä merkittävin käänne, vaikkei moni tätä käänteenä edes pidä. Scream hoiti homman oivemmin. Kun muistelen päähenkilöä Sidneytä, mieleen palautuu heti se haikea musiikki, jolla korostettiin Neve Campbellin herkkyyttä. Sidneyllä oli historia ja luonne. Vaikka Scream oli parodia, kliseinen "viimeinen tyttö" oli onnistuneempi kuin pilkan kohteissa keskimäärin. Erään teorian mukaan katsoja kannustaa luonnonvoimaan vertautuvaa murhaajaa, kunnes hän kiintyy hahmoon joka uhmaa kohtaloa. Cabinissa näkökulma on turhan hajautettu ja silmää isketään liian ahkerasti, jotta juttu kolahtaisi tunnetasolla. Tässä on yksi syy, miksei elokuva saa viittä tähteä, vaikka se herättää hetkittäin sellaisia ajatuksia kuin "paras elokuva ikinä".

Toinen syy on ns. virkamiesmäinen toteutus. Käsikirjoitus pursuilee poikamaista, ainekirjoitusmaista intoa. Ideoita piisaa ja ne muodostavat selkeän kokonaisuuden, joten se on pientä, ettei ideoissa ole järkeä. Tekninen toteutus on tasapaksumpaa. Homma toimii. Ikäraja on korkea. Iho- ja luuydinorgasmeja voi saada silkan siisteyden johdosta. Esikoistaan ohjaava Drew Goddard tuskin kuitenkaan on seuraava Sam Raimi (Evil Dead) tai Peter Jackson (Braindead): hän ei vaikuta kajahtaneelta. Cabin toki tavoittelee kuivaa ivaa, mutta puhun nyt niistä kohtauksista, joissa perusperinteisesti yritetään ottaa joku hengiltä jännitysmusiikin tahtiin. Ne voisivat olla kajahtaneempia.

Juliste lupaa, että yllätyt. Synopsis lupaa, että yllätyt. Kriitikot kitisivät ennen lehdistönäytöstä, ettei tuollaisia kannata lupailla, koska odottava ei piruuttaankaan ylläty. Olin samaa mieltä, mutta tavallaan yllätyin jo ensimmäisten minuuttien aikana. The Cabin in the Woods on erittäin itsevarma elokuva, joka ei rakennu töksähtävien yllätyskäänteiden varaan: niin sanotut yllätykset ovat osa tarinaa tasaisesti kuin kuunatsit Iron Skytä. Mitään ei tarvitse odottaa. Tarina kehittyy hykerryttävästi, kutkuttavasti. Trailereita, IMDb-sivua tai muuta ei silti kannata vilkaista.