Mitä yhteistä on elokuvilla The Texas Chain Saw Massacre, Burn After Reading ja Rampage? Ei mitään, mutta Kevin Smithin ohjaus Red State muistuttaa niitä kaikkia. Mitä yhteistä on Westboron babtisteilla, nörteillä ja elokuva-alan ammattilaisilla? Ei paljoa, mutta monet heistä vihaavat Smithiä.

Westboron babtistit on pieni äänekäs viharyhmä. Juutalaiset, homot, puluille pullaa murentavat mummot, pulut, pulla, keppihevonen ja kaikki ovat menossa Helvettiin. Ikuisessa kärsimyksessä ei ole tarpeeksi, joten westborolaiset pilkkaavat syntisiä kylteillään hautajaisissa ja missä vain se sattuu. Hihhulit herättävät tunteita, kuten tekevät rikollisuus, korruptio, laiton maahanmuutto ja nunnien rinnat. Tyylilajissa, jossa Hobo With a Shotgun, Machete ja Nude Nuns With Big Guns epäonnistuivat, Red State onnistuu.

Kauhumaisesti Red State kertoo hölmöistä nuorista, joiden himot vievät heidät pahaan paikkaan. Michael Parks muikistelee tulisesti pastorina, jonka tutunoloiselle seurakunnalle mielenosoitukset ovat vain alku. Konekivääreitä on kirkon kellarissa. "Red State" viittaa Yhdysvaltain osavaltioihin, joissa republikaanit ovat suosiossa, eli (leffassa) punaniskojen seutuihin. Sisäsiittoisilta, henkisesti lukkiintuneilta, liipaisinherkiltä junteilta eivät vaikuta ainoastaan roistot.

Jo ensi minuuteilla elokuva hyrisee kutkuttavasti. Vaikka Smith pyrkii rikkomaan kaavansa, huumorintaju on tallella. Aihe on vakava. Hihhulit tylyttävät kuollutta homoseksuaalia. Hahmot puhuvat silti Smithin rentoon paskanjauhantatyyliin. Smith tekee dialogilla uusiakin asioita. Pastorin saarna sympaattisen näköiselle seurakunnalle on selvä huippukohta. Hymyilevät tavallisen näköiset ihmiset ja herttaiset lapset kuuntelevat vihaa silmät säihkyen.

Parks näyttelee pastoria karismaattisesti. Hahmossa on namusedänkin makua, muttei enempää, kuin nettipastorissa, jota kuuntelen itse. Olisi harhaanjohtavaa sanoa, että saarna on haastava, sillä kamalat kommentit ovat töksähtävän selkeitä. Pohjimmiltaan saarna kuitenkin muistuttaa hyvien paimenien puheista. Löyhä moraali on asia, jonka saa tuomita (ihmisiä ei saa). Pastorin ei pidä olla poliittisesti korrekti, jos se rikkoo uskoa vastaan. Raamatun mukaan katastrofit tosiaan voivat olla rankaisu synneistä, vaikkei Raamattu väitä, että jokainen katastrofi on. Smith on oikea mies rakentamaan mustaa huumoria tällä tapaa: sekoittamalla hyvää ja pahaa. Smith on niin härski, niin härski... Onko hän liian fiksu ollakseen itse uskovainen? Ei ole, on hän sanonut.

Burn After Reading on Coenin veljesten hupsu farssi, jossa ääliöt kehittävät sotkun, josta he eivät ymmärrä mitään. Rampage on Uwe Bollin provosoiva jännäri ammuskelevasta nuoresta miehestä. Red State muistuttaa leffaa ja lajityyppiä jos toistakin, mutta huumori, ja se, miten tunnelmaan panostetaan, ennen kuin on erinomaisen ylinäyttelyn ja muun sekoilun vuoro, tekevät Red Statesta uniikin. Smith on motivoitunut. Silmää ei tauotta isketä, vaan esimerkiksi lyhyt heiluva takaa-ajo on asiallisen kiihkeä ja persoonallinen. Parhaat exploitaatioelokuvat on tehty kieli keskellä suuta: tekijää saa naurattaa, mutta vilpitöntä mieltä on löydyttävä. Myös Quentin Tarantinon Death Proof on viime vuosien harvoja vilpittömyyksiä. Erään trailerin mukaan Tarantino "vittu rakastaa" Red Statea, mikä on loogista.

Westborolaiset ovat protestoineet Red Statea vastaan. Viime vuosina nettinörtit ja kriitikot ovat paheksuneet Smithin kasvanutta kukkoilua. Smith on ihmetellyt alan ilmiöitä, kuten negatiivisia arvosteluja, ja sitä, että leffan tekeminen maksaa vähemmän kuin mainostaminen. Levityspuolen ihmisiä Smith suututti Red Staten oikeuksien huutokaupassa, jossa hän ilmoitti levittävänsä riippumattomasti rahoitettua leffaa itse lähtemällä kiertueelle. Smith on röyhkeä, törkeä, hemmetin hauska, vilpitön, suupaltti mulkvisti ja hyvä ihminen. On aivan oikein häneltä sarjatulittaa keskisormella niin kauan kuin taidekin on tasoa Tiskirotat, Amyn jäljillä ja Red State.