Apulannan uutta Kaikki Kolmesta Pahasta -albumia on arvioissa hehkutettu jopa bändin uran parhaaksi. Apulannan ura levyttävänä orkesterina alkoi jo 90-luvun puolessa välissä ja on hieman hämmentävää ajatella punk rockilla operoivan yhtyeen saavuttavan huippunsa 11. studioalbumin kohdalla. Kuin vertaisi keskenään Ramonesin debyyttikiekkoa ja vaikkapa vuonna 1989 ilmestynyttä Brain Drain -albumia - kumpi albumeista on merkittävämpi punkin kannalta! Tietenkin kasvaminen ja luonnollinen kehitys on suotavaa myös pitkän uran rock-kukkojen parissa, joten Apulannan tuoreinta on mielekästä vertailla vaikkapa yhtyeen 2000-luvun tuotoksiin. Tuossa vertailussa Kaikki Kolmesta Pahasta menestyy mainiosti, tosin Apulanta on todellä lähellä ampua itseään kohtalokkaasti jalkaan.

Nimittäin Apulanta on tehnyt teema-albumin. Kun teemaksi on vielä valikoitunut ero ja sen aiheuttama katkeruus, liikutaan monen vaaran vyöhykkeellä. Kun artisti purkaa pahaa oloaan (tai toisaalta erityisen hyvää fiilistään) populaaritaiteeksi, on vaikea ylläpitää edes jonkinlaista objektiivista kokonaisnäkemystä syntyvän materiaalin mielekkyyteen. Aihe on artistille/kirjoittajalle tärkeä, jolloin paperille saattaa tarttua ratkaisuja, jotka eivät kestä aikaa ja kriittistä tarkastelua. Erolevy saattaa olla parhaimmillaan todella vimmainen ja antoisa kokemus. Apulannan kohdalla mennään kuitenkin toiseen ääripäähän eli katkeruuden ja alakulon asteikolle. Lyriikat ovat paikoin kuulijalle raskas taakka. Erokokemuksen matalapaine lyö leimaa myös musiikkiin. Apulannan tuoreinta voikin ehdoitta suositella eroahdistuksen puristuksessa painiskelevien itku/kiukku -ja unikaveriksi.

Tietyllä tavalla albumin avaava reipas punkitus Zombeja! huijaa kuulijaa 6-0. Nimittäin rouhean rehevä punkitus jää albumilla yhden viisun ihmeeksi, jos huomioon ei oteta mainiota Vääryyttä-biisiä. Vääryyttä on juuri sitä, mitä parhaimmillaan syntyy eroahdistuksen energian tehokkaasta hyödyntämisestä rock-musiikin polttoaineena ("vääryyttä perkele, minähän olen uhri tässä, anteeksi en antaa voi koskaan, enkä tahdokaan"). Jos Vääryyttä on mainio esimerkki räväkästä "vitun kusipää" -asenteesta, Ihme osoittaa toinen ääripään sudenkuopat. Ihme on "katkera, vanha ja yksin". T. Wirtanen vuodattaa itsesäälin käristämää alakuloa niin että pahaa tekee.

Paaso menee katkeruudessa vihan asteelle, tosin viisua koristellaan mahtipontisella torviosastolla - muuten edessä olisi suoranaista haudankaivuuta. Nimet ja päivämäärät onnistuu kiteyttämään asian huomattavasti tehokkaammin, samalla otteessa on kunnon silmille räkivää asennetta. PMMP-Miran kanssa hymistelty Paju on kuulijasta riippuen joko herkistävä toiveikkuuden ylistys tai kestämätön itsepetos - allekirjoittanut asettuu jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Viisusta jää fiilis, että erokatkeruuden kronologisen biisitulkinnan päätteeksi on pakko saada jotain positiivista ja sovittelevaa.

Apulannan tuorein albumi saa kuitenkin voimaa vastakohtien yhteentörmäyksistä. Apulanta-mittarilla arvioituna levy asettuu "ihan ok" -tason yläpuolelle. Albumin tehosiivut ovat yksinkertaisesti vetoavan tehokkaita. Zombeja!, Aggressio, Pihtiote, Toinen henki ja Irinalle paremmin sopiva herkistely Yksinkertainen ovat timantteja Apulannan mittavassa tuotannossa. Osa eroahdistuksen sumentamista viisuista olisi paremmin sopinut vaikka T.Wirtasen soololle, sillä alakuloinen ruikuttaminen menee jo liian pitkälle. Vääryyttä-siivun vahvistamana levylle voi kuitenkin povata menestyksekästä tulevaisuutta erolevyjen klassikkona. Apulanta onnistuu osuvasti tavoittamaan rakkauden kääntöpuolesta tunteita, jotka ovat yleismaailmallisia. Levyn kylkeen voi melkeinpä liittää tarran "auttaa testatusti sydänsuruihin ja eroahdistukseen".