"Matka 2" on kuluttaja-asiamiehen siunaama otsikko. Matka maan keskipisteeseen oli lähinnä 3D:n ansiosta "matka". Se menestyi, mikä auttoi 3D-elokuvia kriittisessä vaiheessa vuonna 2008. Kuka tahtoo nähdä nyt, kun Luis Guzmán pussaa Dwayne Johnsonia jättihyönteisen selässä, koska he pääsivät nättiä pikkulintua pakoon? Keneltä ei hajoa pää, vaikka huru-ukkovaihteelle vaihtanut Michael Caine muistaisi lukeneensa Jules Vernen "historialliset oppaat" aina jos leffa ei muuta keksi? Kiinnostaako ketään odotella, josko tiimalasin nimeltä Vanessa Hudgens pohjaa esiteltäisiin 3D-kameralle toisenkin kerran? Kuvitellessani mielessäni henkilön, joka nauttii tästä täysillä, näen piereskelevän hysteerisen kikattajan.

Ennen elokuvaa nähdään Repe Sorsa -piirretty. Oikea asenne tulee omaksuttua heti jos koskaan. Ilahduttavasti elokuva pyrkii lyömään päänsä nopeasti: alustukset ovat määrätietoisia. Josh Hutcherson reissasi viimeksi sedän kanssa. Setä Brendan Fraser on lojaali edellistä ohjaajaa kohtaan, joten juniorin hän on hylännyt. Siispä Hutcherson äkäilee. Isäpuoli Johnson yrittää pehmoilla. Kun isoisä Caine lähettää radiosignaalin oudolta saarelta, Johnson tuumii, että Matka 2 (Journey 2: The Mysterious Island) on tapa rakentaa isä-poika-suhdetta. Leffalla on harmittomia rytmitysongelmia vasta itsellään saarella, kun syytä kävellä eteenpäin etsitään.

Saari on hömppäsaari. Jätän väliin tutkielman sen historiasta. On ötököitä ja tulivuori ja maanjäristyksiä. Käsikirjoitusta tuskin laadittiin. Eräästä vaarasta selvitään, koska hirviö kävelee ainoaan kohtaan johon ei olisi kannattanut. Kohellus on vauhkoa, ja silloin kun se on tärkeää, varsin näyttävää aggressiivisen typerillä ja lapsellisilla tavoilla. Ooh, kultahippuja sataa! Ahaa, perspektiivillä perseiltiin! Tehosteet saisivat olla huonompiakin, mitäpä niistä, jos mukana on meininkiä, josta vastaavat näyttelijät.

Se on hykerryttävä hetki, kun Sonni Johnson laulaa nuotiolla lärvillään levein virneensä. Objektiivisesti tutkittuna kyseessä on vuoden vahvimpia kohtauksia, sillä vain elämän itsensä logiikkaa noudattavaa vapautunutta ilonpitoa ei nähdä usein parempienkaan piirien komedioissa. Johnson tekee mitä vain ja se on näkemisen arvoista. Hän vetää sisuliskoa turpiin. Hän tuntuu olevan poikapuolesta kiinnostunut. Hän tietää mihin hän on päätynyt, mutta hän on motivoitunut: entinen vapaapainija kunnioittaa yleisöä silloinkin, kun hän tietää minkälaisia noloja juntteja siellä istuu. Johnson tekee virheen vain siinä, ettei hän ota paitaa pois.

Hutcherson intoilee, Caine hourii, hengästyttävän tiukasti kelmutettu Hudgens nalkuttaa ja Guzmán hölmöilee isommassa roolissa kuin yleensä. Kaksi jälkimmäistä ovat tytär ja isä, jotka kuskaavat sankarit saarelle. Sukulaissuhteiden jännitteet ovat luonnollisesti hutiloituja, mutta ovat ne astetta siedettävämpiä kuin ne olisivat Fraserin filmissä. Mikäli se oli noloa, kun myönsin itkeneeni mestariteoksen Hugo aikana lähinnä kai "tilan vaikutelmasta" johtuen, et halua tietää, että onnen kyyneleet tekivät tuloa silmiini myös kun Johnson lauloi. Hän on tähti. Tähdet ottavat tilan haltuun sillä toisella tavalla, jos 3D-kamerat ovat tekninen tapa.

Jos tämmöiset leffat ovat roskaa, mitä erikoista on viime vuoden kehutuimmassa elokuvassa The Artist? Suomeen se ei ole saapunut ja syväanalyysejä en ole lukenut, mutta ottaen huomioon että sen traileri sai minut katsomaan pari Jean Dujardinin aiempaa elokuvaa, vastaan: tähti Jean Dujardin. Useimmat elokuvat ovat samasta puusta, mutta tähtiä ei puissa kasva.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa