"Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka on syntiä. Rinnasta pistää. Lapsuuteni on raiskattu. George Lucas on postyymi pedofiili."

Näin Tähtien sodan ystäviksi itseään nimittävät vaahtoavat tänäkin päivänä: 13 vuotta ensi-illan jälkeen.

Useammat kriitikot pitävät Pimeästä uhasta kuin esimerkiksi Transformers-elokuvista. Suositun yhteenvetosivuston Rotten Tomatoes mukaan 61% kriitikoista suosittelee Pimeää uhkaa. Hups, numero onkin nyt 58%, kun 3D-version nähnyt myöhempien aikojen hysteerikkokriitikko kirjoitti nollan tähden arvostelun ja pari muuta säesti.

Sarjan rakastetuin elokuva Imperiumin vastaisku kertoo kaksi tarinaa. Toisessa muppetti, jonka näyttelijä näytteli myös Miss Piggyä, kouluttaa sankaria rämelavasteissa. Toisessa loput sankarit ajelevat avaruuslaivalla pahiksia pakoon. Tämän elokuvan ystävien mielestä galaktista politiikkaa ja sotaa käsittelevä esiosatrilogia on tylsä ja kömpelö.


Sitten mielipiteisiin. Pimeä uhka on ohjaajansa näköinen, outoudessaan uniikki, riippumattomasti rahoitettu mielikuvituspommi, jonka huonoista puolista useimmat ovat herttaisia. Voi pojat, toivottavasti pääsen sanomaan samaa kotimaisesta teoksesta Iron Sky! Trailereiden perusteella Iron Skysta löytyy tyyliä ja spektaakkelia. Voi pojat, jos Iron Sky kertoo tarinan, joka on kunnianhimoltaan samaa luokkaa kuin tarina senaattori Palpatinesta, joka on junaillut kotiplaneettansa hessuhopoineen kaikkineen kauppasaartoon saadakseen sympatioita poliittiselle uralleen. Vilkkuvat värit loistavat kirkkaammin rinnallaan hitusen sisältöä ja itseluottamusta. Helppo tapa haalistaa ne on vitsailla jo trailerissa, että eihän tätä pelleilyä voi vakavasti ottaa. Sarkasmi < Jar Jar Binks. Mutta Iron Sky – toivo elää!

Esiosatrilogia kertoo ratkaisevasti älykkäämmän ja inspiroituneemman tarinan kuin alkuperäinen trilogia, tai mikään muukaan elokuvamuotoon päätynyt avaruusooppera koskaan. Pimeä uhka on sarjan heikoin episodi. Selkein syy tähän on tuskallisista rytmitysongelmista kärsivä keskimmäinen näytös. Tarina pysähtyy, koska avaruuslaiva on korjattava ja mukaan on noukittava sarjan merkittävin hahmo. Esiosatrilogia vihjaa, että on mahdollista, että Palpatine loi elämää ja täten kenties myös Anakin Skywalkerin jumalsperman avulla. Jos tämä pitää paikkansa, Anakin on aina ollut osa Palpatinen juonikudosta, ja jos on, Pimeä uhka mokaa komeasti saamalla keskimmäisen näytöksen tuntumaan sattumalta. Quite-Soon-Gone Jinn uskoo löytäneensä Anakinin johdatuksen kautta, mutta vaikka Jinn paljastuu hyväuskoiseksi pässiksi heti ensimmäisessä kohtauksessa, mikään ei varsinaisesti tue sitä teoriaa, että Palpatine vetelee jo tässä vaiheessa naruja joka käänteessä. "Pimeä uhka" on liian "pimeä", liian hienovarainen.

Viimeksi kun janosin Tähtien sotaa, aloitin Kloonien hyökkäyksellä – jota rakastan romanttisesti, eroottisesti, jne. - ja kyllästyin Uuden toivon loppupuolella, kun Kenobi kupsahti. Pitkän tauon jälkeen Pimeä uhka on yllättävän vakuuttava. Hahmot ovat heikkoja, toki. Kiinnostavimmat asiat, kuten jedien epäpätevyys, tulevat selviksi vasta jatko-osissa. Anakinin lapsinäyttelijä on kömpelö, mutta ei niin kamala, etteikö hän pärjäisi, jos kerronta olisi sulavaa keskivaiheella. Jar Jar Binksissä ei ole vikaa, paitsi jos emme jostakin syystä halua nähdä, miten lyhytelokuvien alkuperäinen Hessu Hopo - rakastan, palvon! - taistelee robotteja vastaan. Mutta taas: keskivaiheilla, elokuvan takkuillessa, Binks laitetaan astumaan kakkaan ja haistamaan pierua ja koheltamaan itsekseen pidempäänkin. Keskivaihe on ongelmien vyyhti.

Näkymät ovat yhä muikeita isolla kankaalla varsinkin. Monet tai useimmat viime vuosien tehostetykityksistä jäävät jälkeen. Toki alalla on edetty, sen huomaa Binksiä ja kavereita katsoessa, mutta hahmot ovat ilmeikkäitä ja persoonallisia ja ne istuvat Tähtien sotaan – jos istuu Jedin paluun sininen norsupehmolelu Max Rebokin. Kovin moni fantasiamedian palanen ei sisällä taistelua valopalloja katapulteilla ampuvien sammakkojen ja droidien välillä, tai uniikeilla ajoneuvoilla käytävää fantasiarallia.

Rakettirekiralli selvästi hyötyy 3D-käännöstyöstä. Jo entuudestaan kohtaus oli merkittävä ja mahtavan viihdyttävä. Kun luin siitä 1999, olin ihmeissäni oppiessani, että maisemat on tehty tietokoneella. Se oli uutinen. Useimmat 3D-paukut eivät sisällä yhtä hyvää kohtausta, tai 3D:tä, joten plussan puolella ollaan. Selvää on kuitenkin se, etten suosittele 3D-versiota kenellekään, joka ei tahtoisi nähdä kaksiulotteista Pimeää uhkaa isolta kankaalta. 3D:llä ei irroitella. Syvyysvaikutelma voisi olla syvempi. Lähikuvat ja tietynlaiset asetelmat ovat keskitasoa luonnollisempia. Aurinkolasien luoma synkkyys ei ole ongelma, koska elokuva on värikäs. 3D-versio on ihan kiva.

Pimeä uhka (3D) saa saman arvosanan, jonka äkkiä ajateltuna ansaitsisivat myös ne 60-, 70- ja 80-lukujen stop-motion- ja nukke-elokuvat, joista suuresti pidän ja joiden suuria puutteita en märehdi. Muun muassa Sinbad merten sankari, Tumma kristalli ja Pimeä uhka ovat merkittäviä fantasiaelokuvia; klassikkoja, jotka ovat laajentaneet ihmiskunnan kollektiivista tajuntaa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa