Konnat uhkaavat maailmanrauhaa. Eivät he onnistu. Lopputekstit. Nouse penkistä. Kävele kotiin. Syö soppaa. Päässäsi soi yhä tint-tint TINT TINT tint-tint, tint tint - tididii, tididii.

Impossible Missions Force (IMF) on vallan outo agenttijärjestö. Normaalitilanteessa puolet agenteista ovat pettureita. Ne jotka eivät ole, lavastetaan pettureiksi. Sitten lavastetut pelastavat maailman. Mitä IMF tekee, jos maailma on nesteessä, mutta ketään ei kunnolla lavastettu? Tällöin käyttöön otetaan aaveprotokolla. Se meinaa sitä, että agenteille sanotaan, että tiedämme teidän olevan ok, mutta meidän tekee mieli lavastaa teidät, joten pelatkaa mukana ja olkaa yhtä tehokkaita kuin silloin, kun teidät lavastettiin. IMF ei auta. Emme tiedä mitä pitää tehdä. Tässä on kassillinen jotakin varusteita. Tehkää herran tähden jotakin. Jos epäonnistutte, me ei tunneta teitä.

Harmoniaa ja halinalleja vastustaa ruotsalainen ja suomalainen. Michael Nyqvist näyttää ilkeää naamaa. Samuli Edelmann viestii sanoitta "haluutko turpaan". Edelmann myös puhuu – rooli on iso kuin kätyreillä yleensäkin -, mutta ilmettä hän ei vaihda. Nyqvistin tulkitsema professori olisi kiintoisampi, jos hän vaikkapa kunnon monologissa nauttisi tärähtäneen hugodraxmaisista motiiveistaan. Vaan eipä ulottuvuuksia ole sankareissakaan. Tom Cruise on agentti. Paula Patton on agentti. Simon Pegg on nörtti. Mukaan tarttuu myös "nörtti" Jeremy Renner. Kaksi edellistä osaa ovat mielessäni haaleina, mutta uskoakseni ne tekivät konflikteista henkilökohtaisia. Mission: Impossible – Ghost Protocol on rehellisen suoraviivainen pahisten taklausoperaatio. Yritykset syventää kuvioita ovat ikään kuin keltaisia tarralappuja käsikirjoituksessa.

Mutta: leffa on kovis! Jos tarina on kulunut, kirjoittajia voidaan kiittää muutamista ideoista. Varsinaisia heeroksia ovat ohjaaja Brad Bird ja kuvaajat ja nämä ne. Elokuvalla on kiivas halu edetä, liikkua, juosta. Kun keskusteluillakin on tapana sijoittua ajoneuvoon, sitä sopii muistella, milloin elokuva edellisen kerran pysähtyi. Maailma pelastetaan voimalla, notkeudella, höperöillä sci-fimäisillä hilavitkuttimilla, hiotuilla ja hätäisillä suunnitelmilla ja kyvyllä improvisoida yliluonnollisen osuvasti. Agenttijännäreistä voi löytyä tuhdimpaakin sisältöä kuin vauhtijännää, mutta älä hauku ontoksi elokuvaa, joka vauhtijännää pursuilee. Korkeuksissa roikkuminen, sivistyneissä lavasteissa huijaaminen ja hiekkamyrskyssä juokseminen ovat eräitä luonteeltaan tyystin erilaisia kohtauksia - jotka seuraavat toisiaan ilman väliaikaa.

Brian De Palma aloitti sarjan kiintoisan sekavasti. John Woo yritti tuhota sarjan teennäisellä tunnelmoinnilla. Kolmosesta en osaa sanoa mitään yleistä, mikä johtunee siitä, että sen ohjasi J.J. Abrams. Ghost Protocolia tuskin vanhainkodissa muistellaan, mutta jos pidämme tylsyyttä paheena ja kikkailua vaarallisena, Brad Bird muni sen ammattitaitoisimman paketin. Se toki voidaan nähdä persoonallisena, kun loistavien animaatioiden Rautajätti, Ihmeperhe ja Rottatouille ohjaaja tuo vaivatonta liukkautta perinteiseen kuvastoon. Irroittelua olin kokevinani alkupuolella, kun liukkautta säestettiin eritavoin koomisilla kappaleilla kuuluisan tunnussävelen molemmin puolin. Veijarimaisista värinöistä on luontevaa edetä varman päälle pelattuun vauhtikiihkoiluun: luontevampaa, kuin synkistellä ensin ja edetä kohti propellihattuja ja rubiininännipahiksia, kuten muutamat bondit tekevät. Huvittunut katsoja ei herkästi kritisoi uskottavuusongelmia. Sekin auttaa, kun kohtaukset on tehty niin hyvin, ettei silmä ymmärrä mikä on stuntti ja mikä tehoste.

Uskoisin, että Bird, joka haaveilee mm. tyyriistä maanjäristysfilmistä, yrittää todistaa luotettavuutensa, eikä päteä taiteilijana, joka hän on. Sarjoilla jos jollakin on lupa olla yllätyksetöntä takuutavaraa, joten kiva. Jos Bird ihan vain teki duunia, niin sitten voidaan todeta, että animaationsa Bird on itse kirjoittanut, mutta tätä ei. Siinä on elokuvan ainoa heikkous.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa