Vuosaari
Ensi-ilta: | 03.02.2012 |
Genre: | Draama |
Ikäraja: | 16 |
"En tahdo kuolla, mutten innoissani eläkään", laulaa Robbie Williams hittibiisissä, joka alleviivaa kotimaisen episodielokuvan Vuosaari ylimalkaisen teeman.
Katkeran smoothien ihmiskohtaloista on sekoittanut työnsä osaava ohjaaja Aku Louhimies. Heikosti menee parisuhteissa, yksinhuoltajilla, lapsilla ja muilla. Hyvää, herkkää työtä tekee moni näyttelijä nuorimmat mukaanlaskien. Tykkäsin leffasta kovasti kättelyvaiheessa, mutta syvemmän tuttavuuden pilasi persoonallisuuden puute. Vuosaari kärsii sisäsiittoisuudesta. Mutsia on luukkuun sohaistu. Taustatutkimukset on tehty videovuokraamossa. Mielikuvitus on tukahdutettu lääkinnällisesti.
Eniten pidin laihduttavan partasuun tarinasta. Punkero raivoaa hintelälle teinipojalleen, joka on kehdannut omin luvin syödä. Mies on raivokkaan epälooginen, mutta ihmiset ovat elukoita, joten pyöräytettyäni silmiäni aloin pitää tarinaa sinä uskottavimpana. Isällä ja pojalla on kommunikointivaikeuksia. Ja vain toisensa. Siinä on ruohonjuuritason draamaa kerrakseen. Kohtauksia on sopivasti ja sopivin väliajoin. Samaa ei voi sanoa muista tarinoista, joita ensinnäkin on liikaa.
Kaksi tarinaa kertoo pikkupojista. Toisen ainoa ystävä on koira, josta hän äitinsä mukaan on vastuussa. Toista kiusataan. Hän hipelöi aseita. Hahmot olisi pitänyt yhdistää. Piski voisi olla ns. ratkaisu kiusaamiseen nyt niin kuin monesti muulloinkin - kun erikoisempiakaan ideoita ei ole. Pojat eivät edes tunne toisiaan. He vain ovat. Samantapaisia. Samassa elokuvassa. Huipennukset ovat arvattavissa. Koiratarinan lopullinen riipaiseva käänne on hitusen tökerömpi kuin käänteellä on tapana olla esimerkiksi valmiiksi nauretuissa komediasarjoissa, onhan tämä melodraama.
Tylsä mies pettää tylsää vaimoaan. Alamaailman kovistelema mies yrittää tehdä hullun nartun onnelliseksi. Nuori tyttö on valmis tekemään ihan mitä vaan päästäkseen julkkikseksi. Syöpää sairastetaan. Monet tarinat unohdetaan pitkiksi ajoiksi. Ne eivät kohtaa. Tällainen palikkatesti ei ole edes osiensa summa. Useinkin ryhdyin tunteilemaan. Hyvä! Episodielokuva tahtoo kutitella eri puolilta ja varastoida fiiliksiä. Jos varastossa on mistä ammentaa, kun tarinat yhdistyvät TAI muuten vain huipentuvat joko yllättävästi TAI iskevästi, elokuva on uusi Magnolia tai Onni. Mutta asiaa voi ajatella toisinkin päin. Mitä järkeä on silputa monta tarinaa sekaisin? Ei mitään. Ei, ellei toisin todisteta.
Kaikista tarinoista se, joka ajan kanssa päätellään, on kuivan pariskunnan kriisi. Kenties vähiten kiinnostava tarina viimeistellään tavalla, joka oli nokkela, kun joku sen ensimmäisen kerran keksi. Muun muassa tässä tilanteessa muut tarinat tekevät lähtöä lähimuistista: nekin, joita mielellään seurasi. Ihan mitä vaan tekevän tytön tarina ehtii juuri ja juuri alkaa, ennen kuin elokuva loppuu, ikään kuin jatkuakseen huomenna samaan aikaan samalla kanavalla. Ei muuta kuin Robbieta soimaan! Yeah! Mä allekirjoitan tän biisin, hihkuu ohjaaja.
Sitä jäin pohtimaan, voiko kliseiden kierrätys vaikuttaa tunneälyyn negatiivisesti. Uudet ajatukset ja tuntemukset ovat hyväksi sielulle, vaan tekeekö sama vanha sonta kyyniseksi? Kuvitellaan, että kuuntelet oikeassa elämässä riipaisevaa kertomusta yksilön epäonnesta. Olet lompakkoa vähän jo raottamassa. Tippa tekee tuloa silmäkulmaan. Yhtäkkiä hoksaat, että tämä pirun spitaalinen kerjäläinen varasti lypsytarinansa tunnetusta nyyhkyfilmistä! Huijatuksi sitä itsensä tuntee.
Keskustelut (8 viestiä)
Rekisteröitynyt 20.12.2010
04.02.2012 klo 00.41
05.02.2012 klo 09.29
Rekisteröitynyt 04.09.2011
05.02.2012 klo 09.48
05.02.2012 klo 15.09
06.02.2012 klo 10.49
06.02.2012 klo 17.45
Moderaattori
Rekisteröitynyt 11.10.2007
08.02.2012 klo 14.00
15.02.2012 klo 00.16