Melancholia
Ensi-ilta: | 16.12.2011 |
Genre: | Draama, Sci-fi |
Ikäraja: | 12 |
Tunteiltuaan kuona-aineet ulos klassisen taiteen avulla joululomallaan, herra kriitikko ei enää stressaa, vihaa tai edes kiroile! Energiaa puhkuen hän kysyi, mitä sä eteeni tuot, sä ilon ja elämysten vuosi 2012?! Vastaus: no vittu taas yhden Jussi Vareksen! Mielenterveyssyistä kriitikko valitsi vuoden ensimmäiseksi arvosteltavaksi yhden väliin jääneistä teoksista.
Lars von Trierin Melancholia saa nimensä maapalloa lähestyvästä planeetasta. On törmäysvaara. Klassiset sävelet, hidastetusti tantereeseen kellistyvä hevonen ja sensellainen mahtipontinen kiiltokuvamaisuus ensi minuutteina karkoittavat Armageddonin ja Deep Impactin ystävät. Seuraavan tunnin ajan elokuva kertoo häistä käyttäen hallittua, uskottavuutta rakentavaa käsivarakuvausta. Joo, ihmissuhdedraama törmäilevillä planeetoilla täytyy tehdä, jos haluttaa, olipa käytössä Hollywood-, nolla- tai taide-elokuvan budjetti. Miksipä ei.
Ensi vilkaisulla Kirsten Dunst on herttainen, onnellinen ja viriili morsian; pallukoilla on jo halu pullahtaa esiin ja ruokkia terveet jälkeläiset. Alexander Skarsgård - tuleva tähti kenties - vaikuttaa kivalta tulevalta pehmoisiltä. Pienen kommelluksen jälkeen hääpari saapuu vastaanotolle myöhässä. Kartano on komea. Suut ovat kaarella. Aktiviteetteja ja yllätyksiä on illalle ohjelmoitu. Kysymys: onko kukaan ikinä osallistunut juhliin, jossa pinnan alla eivät kyde tulehtuneet henkilökemiat ja lausumatta jääneet mielipiteet? Jos etiketti määrittelee pukeutumisen, myös kohtelias teeskentely on uskoakseni toivottua.
Morsiamella on henkisiä ongelmia. Tämä ei ole juonenkäänne, vaan perusidea, mutta aluksi juhlahumua pakoileva lyyli ei välttämättä vaikuta omituiselta, öh, meinaan jos tapaat itse vetäytyä vaikkapa jouluaattona alati kertyvien tiskien pariin. Ottaen huomioon, että tämä on (tieteis)elokuva, häissä ei tapahdu mitään eriskummallista. Hienovaraisuudessa piilee homman hienous. Se miten kylmäkiskoinen äiti, huolestunut sisko, hyväätarkoittava mutta hermostunut siskonmies, alaistaan piikittelevä ja painostava pomo ja muut reagoivat morsiamen joka liikkeeseen, kertoo paljon porukan historiasta. Raadolliset sähähdykset vihaa ja halveksuntaa kouraisevat, kun kulisseja yhä yritetään pystyssä pitää.
Jälkimmäinen puolisko käsittelee törmäysvaaraa. Se hyvin yksinkertaisesti on kriisi, jolla jäljelle jätettyjen heppujen käyttäytymistä voidaan tutkia. Von Trierin filmi ei tietenkään ole tyyristä tehostepornoa, mutta planeettojen läheisyys saa aikaan sääilmiöitä, mikä on kärjistetty mutta fiksu tapa saada erikoinen kriisi tuntumaan erikoiselta katsojankin näkökulmasta. Mitäpä luulet, kumpaa siskosta jättiläismäinen möhkäle pelottaa enemmän: Dunstin luomaa outolintua, vai Charlotte Gainsbourgin tulkitsemaa normaalia naista? Elokuva - tai katsoja - tekee piikikkäitä huomioita ihmisluonnosta.
Mainitut kyvyt ja Kiefer Sutherland, Charlotte Rampling ja John Hurt on istutettu osuviin asemiin. Dunstin koin ensi kertaa todella tekevän vaikutuksen. Naaman voisi luulla olevan liian tuttu, kun hahmoja tähän tyyliin rakennetaan, mutta Dunst katoaa pipipäärooliinsa, johon ei kuulu gaalakunniaa hamuavaa himovammaisuutta, vaan luontevaa vivahteikkuutta.
Sanasta "melankolia" mieleeni tulee se kenties vähiten virallinen merkitys, eli haikeus; haaveileva alakuloisuus. Morsian tuntee varmasti tätäkin, mutta tämä tunne ei häntä määrittele. Katselukokemustani sana sen sijaan kuvaa täydellisesti tässä merkityksessä.
Von Trierillä on tunneälyä, enkä puhu kyvystä herkistellä spielbergmäisesti, vaan siitä, ettei Von Trier todistetusti tarvitse edes lavasteita saadakseen tarinan tuntumaan. Todella tuntumaan. Joltakin. Ohjaaja on maininnut inspiroituneensa omasta masennuksestaan. Masennus on yksi keino olla ulkopuolella. Melancholia tarkkailee ihmiskarjaa sen verran etäältä, ettei esimerkiksi imelä maljapuhe vaikuta samalta kuin romanttisessa komediassa, mutta sen verran läheltä, etteivät tunnelmat lipsu kyynisiksi vaan kenties koomisiksi - omasta mielestäni. Melancholia ei ole kiehtovan tulkinnanvarainen tarina, kuten on ohjaajan edellinen Antichrist, mutta hahmoista kerrotaan ja jätetään kertomatta juuri sopivasti, jotta katsojan mielikuvitus täydentää elämyksen henkilökohtaiseksi.
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa
Lars von Trierin Melancholia saa nimensä maapalloa lähestyvästä planeetasta. On törmäysvaara. Klassiset sävelet, hidastetusti tantereeseen kellistyvä hevonen ja sensellainen mahtipontinen kiiltokuvamaisuus ensi minuutteina karkoittavat Armageddonin ja Deep Impactin ystävät. Seuraavan tunnin ajan elokuva kertoo häistä käyttäen hallittua, uskottavuutta rakentavaa käsivarakuvausta. Joo, ihmissuhdedraama törmäilevillä planeetoilla täytyy tehdä, jos haluttaa, olipa käytössä Hollywood-, nolla- tai taide-elokuvan budjetti. Miksipä ei.
Ensi vilkaisulla Kirsten Dunst on herttainen, onnellinen ja viriili morsian; pallukoilla on jo halu pullahtaa esiin ja ruokkia terveet jälkeläiset. Alexander Skarsgård - tuleva tähti kenties - vaikuttaa kivalta tulevalta pehmoisiltä. Pienen kommelluksen jälkeen hääpari saapuu vastaanotolle myöhässä. Kartano on komea. Suut ovat kaarella. Aktiviteetteja ja yllätyksiä on illalle ohjelmoitu. Kysymys: onko kukaan ikinä osallistunut juhliin, jossa pinnan alla eivät kyde tulehtuneet henkilökemiat ja lausumatta jääneet mielipiteet? Jos etiketti määrittelee pukeutumisen, myös kohtelias teeskentely on uskoakseni toivottua.
Morsiamella on henkisiä ongelmia. Tämä ei ole juonenkäänne, vaan perusidea, mutta aluksi juhlahumua pakoileva lyyli ei välttämättä vaikuta omituiselta, öh, meinaan jos tapaat itse vetäytyä vaikkapa jouluaattona alati kertyvien tiskien pariin. Ottaen huomioon, että tämä on (tieteis)elokuva, häissä ei tapahdu mitään eriskummallista. Hienovaraisuudessa piilee homman hienous. Se miten kylmäkiskoinen äiti, huolestunut sisko, hyväätarkoittava mutta hermostunut siskonmies, alaistaan piikittelevä ja painostava pomo ja muut reagoivat morsiamen joka liikkeeseen, kertoo paljon porukan historiasta. Raadolliset sähähdykset vihaa ja halveksuntaa kouraisevat, kun kulisseja yhä yritetään pystyssä pitää.
Jälkimmäinen puolisko käsittelee törmäysvaaraa. Se hyvin yksinkertaisesti on kriisi, jolla jäljelle jätettyjen heppujen käyttäytymistä voidaan tutkia. Von Trierin filmi ei tietenkään ole tyyristä tehostepornoa, mutta planeettojen läheisyys saa aikaan sääilmiöitä, mikä on kärjistetty mutta fiksu tapa saada erikoinen kriisi tuntumaan erikoiselta katsojankin näkökulmasta. Mitäpä luulet, kumpaa siskosta jättiläismäinen möhkäle pelottaa enemmän: Dunstin luomaa outolintua, vai Charlotte Gainsbourgin tulkitsemaa normaalia naista? Elokuva - tai katsoja - tekee piikikkäitä huomioita ihmisluonnosta.
Mainitut kyvyt ja Kiefer Sutherland, Charlotte Rampling ja John Hurt on istutettu osuviin asemiin. Dunstin koin ensi kertaa todella tekevän vaikutuksen. Naaman voisi luulla olevan liian tuttu, kun hahmoja tähän tyyliin rakennetaan, mutta Dunst katoaa pipipäärooliinsa, johon ei kuulu gaalakunniaa hamuavaa himovammaisuutta, vaan luontevaa vivahteikkuutta.
Sanasta "melankolia" mieleeni tulee se kenties vähiten virallinen merkitys, eli haikeus; haaveileva alakuloisuus. Morsian tuntee varmasti tätäkin, mutta tämä tunne ei häntä määrittele. Katselukokemustani sana sen sijaan kuvaa täydellisesti tässä merkityksessä.
Von Trierillä on tunneälyä, enkä puhu kyvystä herkistellä spielbergmäisesti, vaan siitä, ettei Von Trier todistetusti tarvitse edes lavasteita saadakseen tarinan tuntumaan. Todella tuntumaan. Joltakin. Ohjaaja on maininnut inspiroituneensa omasta masennuksestaan. Masennus on yksi keino olla ulkopuolella. Melancholia tarkkailee ihmiskarjaa sen verran etäältä, ettei esimerkiksi imelä maljapuhe vaikuta samalta kuin romanttisessa komediassa, mutta sen verran läheltä, etteivät tunnelmat lipsu kyynisiksi vaan kenties koomisiksi - omasta mielestäni. Melancholia ei ole kiehtovan tulkinnanvarainen tarina, kuten on ohjaajan edellinen Antichrist, mutta hahmoista kerrotaan ja jätetään kertomatta juuri sopivasti, jotta katsojan mielikuvitus täydentää elämyksen henkilökohtaiseksi.
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa
Keskustelut (11 viestiä)
Rekisteröitynyt 21.05.2009
05.01.2012 klo 12.14
05.01.2012 klo 16.19
Rekisteröitynyt 04.01.2011
05.01.2012 klo 17.40
05.01.2012 klo 18.20
"Maailmanloppu on kiva masentuneelle" -premissistä saatiin aika vähän kuitenkin loppuun asti laajennettua, eikä muiden hahmojen pyristelyn kanssa tullut varsinaisesti mielenkiintoista vastakkainasettelua. Ajoittaisesta latteudesta ja edellämainitusta huolimatta silti kohtalaisen kiinnostava elokuva, mutta von Trierin teokselle se on aika kehno nimitys. Ehdottomasti kuitenkin toisen katselukerran arvoinen joskus tulevaisuudessa. Jollei planeetta iskeydy.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 10.04.2007
06.01.2012 klo 02.40
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
06.01.2012 klo 12.58
Rekisteröitynyt 29.12.2009
07.01.2012 klo 19.24
08.01.2012 klo 14.41
09.01.2012 klo 16.54
Moderaattori
Rekisteröitynyt 10.04.2007
10.01.2012 klo 21.34
Missäs Vareksen arvostelu. Onko tulossa?
Arvatenkin on.
Rekisteröitynyt 10.04.2007
17.01.2012 klo 13.47
Offtopic, meinaako J Peltonen käyä kattelee Leijonakuningas 3Dn kun saapuu?
Kannattaako tätä edes kysyä?