No nyt jysähtää, Force Majeure räjäyttää niin kotitaloudessa kuin puutarhassa melodisen metallin /powermetallin reippaalla ydinlatauksella - bändin toinen albumi tyydyttää Timo Tolkkia kaipaavien Stratovarius-fanien märät päiväunet. Valitse soittimesta vaikka albumin ehdoton tähtihetki, törkeän tarttuva powerlaukka One more day ja palaat ajatuksissa Stratovariuksen Destiny-kiekon tunnelmiin. Namia!

Myös albumin kaksi ensimmäistä raitaa kelpaavat enemmän kuin maittavasti melodisen metallin ja powerlaukan ystävien makuhermoille. Jatkossa Ecstasy hämmästyttää raskaalla rytmiosastolla, joka asettaa bändiä (turhaan) Turmion Kätilöiden joukkoihin (?). Neptune island unohtaa powermetallin ja itämaisia polkuja etsivä koukeroinen progeteos eksyy itse rakentamiinsa katakombeihin. Ever since the dawn jatkaa Timo Tolkkia kaipaavien Stratofanien toiveita reippaammin progeilevien rönsyjen parissa. Progeilevan poreileva ulosanti saa orgasmihetkensä These cold deserted shoes -siivun kohdalla, joka testaa eeppisen kerronnan heikkoja jäitä - tosin jalat kuivina ja ilman kylmää kylpyä.

Levyn loppua kohden bändin viehtymys kasariheavyyn tulee myös selväksi mutta Zero toxic lainaa kasarista jo turhankin pölyttyneen siivun. Levyn nimibiisi Saints of Sulphur pyrkii tyrmäävään eeppiseen kerrontaan mutta bändiltä puuttuu (ainakin) soundeista pari dollaripitoista nollaa.

Force Majeure pärjää selkeästi paremmin perinteitä noudattavien, ehkä jopa vanhahtavien powerlaukkaa sivuavien viisujen parissa. Suuret taivaita tavoittelevat monivivahteiset paisuttelut jäävät vielä hieman lähtökuoppiinsa - bändi kaipaisi osaavan studiodiktaattorin käskytystä ja tukevan dollarinipun hymyä. Toisaalta ohilaukauksia ei levylle ole kelpuutettu ja viisumateriaali paistattelee kevyesti keskitason paremmalla puolella. Ja kyllähän Force Majeure pärjaa mainiosti ilman Stratovarius-leimaa. Toivottavasti bändille tyrkytetään diiliä jonkin suuren ylikansallisen metallitalon suunnalta, jotta bändin potentiaali puhkeaisi täyteen loistoonsa.