Muistanko oikein? Vuoden 2009 Sherlock Holmes kertoi mestarietsivän ja "yliluonnollisia voimia omaavan" lordi Blackwoodin aivopainista. Se oli vauhdikkaan ja tyylikkään pläjäyksen ainoa merkittävä virhe, ettei Holmes vihjannut katsojalle mitään, vaikka hän ratkaisi Blackwoodin salaisuudet hyvissä ajoin: katsojalta riistettiin oikeus ratkoa tapausta etsivän tahtiin. Jos muistin, leffa ei ole saman tien unohtuvaa humpuukia, toisin kuin on kamala jatke A Game of Shadows.

Holmes kohtaa professori Moriartyn, jolla on paha parta, terävä katse ja taipumus pommittaa poliitikkoja. Holmes on varma Moriartyn syyllisyydestä. Hän on oikeassa. Mysteeria ei ole. Moriartyn motiivi selviää vasta myöhemmin, mutta se on se motiivi, joka megalomaanisilla pahiksilla on yhdeksän kertaa kymmenestä, kun he kiusaavat eri valtioiden byrokraatteja. Holmesin on tukahdutettava tuhmuudet todisteilla tai muuten.

Ohjaaja Guy Ritchieltä on lähtenyt mopo käsistä. Herralla on jo yksi Kultainen vadelma, tästä hän sietäisi saada ehdokkuuden. Toiminta ja osa hidastelusta on ohjattu päin persettä. Taso on romahtanut kuin tapausten Casino Royale ja Quantum of Solace välillä, eikä viime leffa mikään Casino Royale ollut. Ritchie on maaninen mies. Hän yrittää - yrittää - nopein mutta harkituin leikkauksin ja lukuisin hidastuksin kuvata Holmesin tilannetajua ja refleksejä. Holmes tietää etukäteen kuinka tappeluissa käy: katsoja miettii sitä jälkikäteenkin. Ensimmäisestä tappelusta mieleeni jäi vain zoomaus hidastettuun omenaan. Toinen on arkisemmin luokattoman kömpelö ja tympeä, ja tämän jälkeen käytin enemmän aivoenergiaa pakaroitten supisteluun kuin elokuvan seuraamiseen. Mauton hidastettu tykkituli metsässä oli kiva kivaa.

Sherlock on fiksu. Sarjan tapa simuloida älyä vihjaa kirjoittajien ÄO:n jäävän kaksimerkkiseksi. Kun Holmes pyytää Moriartylta omistuskirjoituksen, katsoja tuumii, että jaahas, Holmes teki tuon syystä... Saman tien Holmes sanoo, että käsialasi paljastaa, että olet nero mulkku. Nämä elokuvat totisesti tarvitsevat karismaa, jolla - aina ja kaikissa tilanteissa - voidaan paikata järjen puutetta. Karismaa erittyy itseluottamuksesta. A Game of Shadows ei moista omaa. Hirveä vauhti on mukamas päällä. Varsin päteviltä haiskahtavista tilanteista ei malteta pysähtyä nautiskelemaan, jottei katsoja vain tylsisty. Silti mitään ei tunnu tapahtuvan. Harvat käänteet on säästetty "yllätyksiksi". Ensin sekoillaan. Sitten Holmes selittää mitä tapahtui, ja sekin on potaskaa. Ensimmäisestä osasta noukitaan onnistuneesti lähinnä se virhe.

Robert Downey Jr. jatkaa Johnny Deppin jalanjäljissä askeleen liian pitkälle. Herrat ovat tähtiä, he ovat muuntautumiskykyisiä, he ovat maukkaita näytellessään sankarillisia tititööttejä. Lässyttäminen alkaa piisata siinä vaiheessa, kun kaikki rakentuu sen varaan. Holmes vetää aineita ja hyrisee ja hihkuu ja pukeutuu naiseksi vain jotta viiteen minuuttiin saadaan mahdollisimman monta homovitsiä. Älykkäältä äijä ei vaikuta hetken aikaa, vaan uskovaiselta: käsikirjoittaja on jumala jota hän palvoo ja raamattunsa hän osaa ulkoa. Siitä huvituin toisinaan, miten edellisen osan tapaan asiallinen tohtori Watson eli Jude Law sekoiluun reagoi.

Noomi Rapace -parka on tyhjän pantti mustalaisena, joka otetaan mukaan koska hän on nainen. Ainoan kerran, kun hahmoa tarvitaan, häntä tarvitaan, koska Sherlock tahtoo istua, koska käsikirjoituksen lukeneena hän tietää, että kaverit estävät maailmanlopun tms. hänen puolestaan. Uskomatonta. Stephen Fry on hupsu Holmesin laiskana ja ylimielisenä veljenä Mycroftina, onhan hän Stephen Fry: palkkaamalla Fryn ostat arvosanaan hyvänmiehenlisää. Jared Harris on jokseenkin keskinkertainen, mutta käyttökelpoinen Moriarty. Kaksi tähteä saadaan täyteen koska kahdenkeskisissä kohtauksissa Harris ja Downey tekevät minkä voivat. Loppuhuipennus on sellaista viihdyttävää, tekonokkelaa, tarkemmin ajateltuna täysin epäloogista humpuukia, jota katson mielelläni ja toiveikkaana katsomaan lähdin.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa