Arto Salmisen romaanissa Varasto saattaa olla jokin ideakin. Jos on, kiitän leffaversiota suosituksesta.

Varasto the motion picture on vetelänsiedettävä huumoridraama. Maalikaupan varaston äijät ovat motivoituneita kuin Pussikaljaelokuvan pummit ja sympaattisia kuin veijarit Veijareissa, jolle annoin lempinimen Kusipäät. Kusipäät II: Alamaailma kertoo vähän Antero Rouskusta ja vähemmän kassaneiti Karitasta ja pässistä nimeltä Raninen. Rousku varastaa töistä ja höylää Karitaa. Kun hävikki huomataan, tämä johtaa "ei pojat perkele nyt taas" -tyyppisiin tunnelmiin. Kun Karita pamahtaa paksuksi, tämä johtaa "voi vitun vittu" -tunnelmiin. Tässäpä on Varasto pääpiirtein.

Pojat säheltävät, lorvivat, tylyttävät asiakkaita. Maalipurkkia hakataan puukolla. Katsoja fiilistelköön, jos oma työ ketuttaa. Elokuva itse melkeinpä asennoituu luusereita vastaan. Työtä veltto sukupolvi ei arvosta. Paskaduuni. Kuten Jope Ruonansuu sivuhahmona mutisee, mieluummin rokkenrollia pitäisi päästä tekemään. Rouskun rikoskumppani Vesa Vierikko suoltaa mukakommunistista filosofiaa, jolla hän perustelisi mustan valkoiseksi. Työkulttuurissa, asenteissa, ihmissuhteissa ja kaikessa on vääristymiä. Entäs sitten?

Varasto puhkuu kyynisyyttä, kunnes se hengästyy. Rousku kuuluisi linnaan. Karita koettaa kiristää hänet suhteeseen, kun jalkojen avaus ei riitäkään. Suhteen tulevaisuudesta annetaan enne: Karitan bimboäidillä on tarinoita ja oluella toimiva isäpuoli on juurtunut sohvaan. Kun Varasto hirviömäiset hahmot rakennettuaan ja negatiivisuudessa ryvettyään koettaa ehdottaa, että ehkä toivoakin on, kertooko se todella toivosta, vai siitä, ettei maailma tule niin päin puota menemään, etteivätkö pahimmat paviaanit onnistuisi lisääntymään? Varastolla ei ole munaa rypeä tragikoomisissa tunnelmissa, joilla Idioluutio alkaa.

Pointti on hukassa, tarkoituksellakin. Vierikon hahmo rikkoo logiikan lait jo sivulauseessa, mikä on hauskaa. Vaikeinta on saada otetta Karitasta. Minttu Mustakallio on veikeän ilmeikäs tomerana biologisen kellon orjuuttamana hutsuna, kunnes tutustumme hahmoon: Karita onkin rasittava aivokuollut sketsihahmo, jonka nauru saa kivekset vetäytymään. Ohjaaja Taru Mäkelä on lausahtanut, että Varastossa häntä kiinnostaa miesten mystisyys. Väitetysti edustan miesnäkökulmaa, mutta rohkenen sanoa, ettei siskon puheista ota selvää. Näkökulma on kärjistetyn miehinen. Miehet ovat yksinkertaisesti laiskoja ja nautinnonhakuisia elukoita. Karitassa ja äiteessä sitä mysteeriä on: kummankin on saatava kaamein äijä mikä löytyy, koska munasolu pakotti tai jotakin.

Varasto haiskahtaa manifestilta kansakunnan mielentilasta. Selkeitä saarnoja harrastetaan. Olennaisempi huomio on se, että nukuttuani yön yli jouduin meditoimaan, jotta muistin mitä näin. Tällaiset filmit ovat pykälän korkealaatuisempia taiteellisesti, kuin männävuosien Turhapurot, mutta omaa identiteettiä on kovin niukalti. Kari-Pekka Toivonen on, noh, katsomiskelpoinen Rousku, niin ikävä kuin hahmo onkin. Vanhemmat näyttelijät - Vierikko, Hannele Lauri, Esko Salminen - ovat luontevasti pikkuhauskoja rajatuissa rooleissa. Varastomiesten muutamat sinänsä näppärät repliikit tuntuvat perin romaanimaisilta: siksikin romaani kiinnosti enemmän kuin elokuva elokuvan ollessa yhä käynnissä.

Kernaammin katsoin tämän, kun tein oikeita töitä. Rock'n'roll.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa