The Girl with the Dragon Tattoo ei missään nimessä ole uusi rohkea tulkinta romaanista, vaan ruotsalaiselokuva Miehet jotka vihaavat naisia on kuvattu uusiksi. Tältä työkopioiden katselun täytyy tuntua. Joo: ei tämä ratkaisevasti erilainen ole kuin versio, johon testiyleisö reagoi positiivisesti, mutta näen kyllä, miten ongelmakohtia on hiottu.

Harvemmin joudun miettimään, miten asiaa miettiä. Alkuperäinen filmi on eurodekkareiden aatelia. Sirpaleinen tarina provosoi mauttomasti, mutta vangitsevasti. Eurodekkarit, hyi helvetti niitä. Ruotsalaiset jatko-osat Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti ovat sitä turhauttavaa saastaa, johon verrattuna ensimmäinen osa säkenöi. Visionääri David Fincher on liian hyvä ohjaamaan eurodekkarin, mutta Stieg Larssonin kirjasarja on muodissa, joten minkäs teet. Tahdon kyllä nähdä, mitä Fincher saa irti tuhoutumattomasta kehonrakentajasta, umpikuivasta oikeudenkäynnistä ja muista jatko-osapöllöilyistä, joten valitsen näkökulmaksi tämän. Ajattelen elokuvaa Sormuksen ritarien kaltaisena trilogian avauksena.

Pidin Sormuksen ritareista. Tarinassa ei ollut mitään järkeä (aloitin kirjojen lukemisen leffan nähtyäni), mutta hahmoista tykkäsin. The Girl with the Dragon Tattoo kestää 2 tuntia 40 minuuttia. Aikaa hukkuu tietokoneen ja papereiden tuijotteluun ja haastatteluihin, jotta muuan murha selviäisi. Tyylivalinnat kuvallista kikkailua ja musiikkia koskien ovat ruotsalaisversiota edistyneempiä: odotin kyllästyväni, mutta en. Ja jälleen - hahmoista tykkäsin. Murhaa tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist on yhä jäykkä ja kuiva, mutta Daniel Craig on syntynyt näyttelemään kankeita pölynkerääjiä. Avustava punkkarihakkeri Lisbeth Salander on yhä ilmiö ennen muuta siksi, että elokuvat ja varsinkin eurodekkarit ovat kaavamaisia, eikä punkkareita tai erikoisia naisia ole tapana päästää päärooliin. Ruotsalaisversion jälkeen tahdoin nähdä lisää Lisbethiä. Nyt tahdon nähdä, miten pääosaparin kuplivat kemiat kehittyvät.

Alkuperäinen lohikäärmetatuoitu tyttö Noomi Rapace on muuten täydellisen hyödytön Sherlock Holmes kakkosessa. Kun näyttelijätär on oikein kammattu ja lävistetty, hän on jo puoliksi Lisbeth, joka synkkänä ja sulkeutuneena viettää aikaa yksi-ilmeisesti möllöttäen. Tämä sanottuna, Rapace oli vakuuttava ja Rooney Mara on aivan yhtä hyvä. Mara on nuorempi ja sirompi, mikä korostaa Lisbethin pippurisuutta, kun hän äijiä retuuttaa. Craig aidosti tukee suoritusta henkimällä valittuina hetkinä neitimäistä haavoittuvaisuutta: hänen edeltäjänsä oli vain ummetuksen ruumiillistuma. Saa sanoa, että Fincher esineellistää Lisbethin, sillä Fincherin versio on perin eroottinen, uih. Läpinäkyvissä seksipöksyissä muuten vain keikistelevä pimatsu ei ole feminismiä, mutta ainakaan se ei ole sovinismia, kun Lisbeth on kuuma kissa niissä seksikohtauksissa, joissa hän tekee aloitteen. Dilemma on sama kuin pornossa. Vaikka naisille maksetaan enemmän, kukkahattufeministien mukaan naista halvennetaan. Päätään käyttävä feministi saattaa paheksua pornoa, se on mielipide, mutta hän näkee naisen tasavertaisena olentona.

Turhauttavan ontuvasti tarina alkaa Lisbethin kriisillä pahan sedän kanssa, vaikkei tämä liity tutkimuksiin mitenkään. Otsikko "Miehet jotka vihaavat naisia" sentään alleviivasi teeman. Englanninkielinen nimi toisaalta ohjaa ajattelemaan, etteivät tutkimukset ole pääasia. Christopher Plummerin karismaa hehkuen tulkitsema vanha patu tahtoo tietää, mitä sukulaistytölle tapahtui 40 vuotta sitten, ja totisesti, tähän liittyen papereita pyöritellään. Elokuva kuitenkin sekä alkaa että päättyy sivujuonien merkeissä. Nyt kun osasin sitä odottaa, Lisbethin sivupolku tuntui näppärän tiiviiltä versiolta Väkivallan vihollisen tapaisista kostofantasioista. Blomkvistin ongelmat ovat enimmän aikaa taustalla, mikä antaa hahmolle syvyyttä. Luettelomainen tapa, jolla hänen tarinansa yritetään päätellä, on elokuvan heikoin piirre.

Palvon 90-luvun Fincheriä. Seitsemän. Fight Club. Siinä se olikin. Myöhempien aikojen Fincheriä on vaikea ymmärtää rakastavansa. Panic Room, Zodiac, Benjamin Buttonin uskomaton elämä ja The Social Network herättävät kriittisiä ajatuksia, mutta jos laitan minkä tahansa näistä pyörimään, Fincher viettelee tuijottamaan. Tarinat ovat rakenteeltaan ontuvia, huippukohdat voisivat olla huipumpia - mutta mielenkiinto ei herpaannu. Fincher ottaa rikkonaisesta materiaalista kaiken irti. On suuri pettymys, ellei hän päättele tätä trilogiaa, jonka äärellä voin kuvitella fiilisteleväni 8-9 tuntia yhteen putkeen.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa