Kunkun puheterapiasta, ex-pressan haastattelusta ja Facebookin synnystä kertovat leffat olivat tylsiä ideoina, joten kun elokuvat onnistuivat, tekijöiden ja koko ilmaisuvoimaisen taidemuodon kunniaksi oli tarpeen taputtaa! Moneyball ansaitsee vain hatunnoston.

Brad Pitt näyttelee apaattisesti baseball-joukkueen toimitusjohtajaa Billy Beanea. Mies on lopen kyllästynyt kulttuuriin, jossa tähtipelaajat valuvat rikkaimpiin joukkueisiin. Jonah Hill patsastelee nuorukaisena, joka keksii valita pelaajat taulukkolaskennan, tai toisin sanoen järjen avulla. Jos pelaaja tilastojen mukaan pääsee usein toiselle pesälle, ja tämä on sitä mitä haetaan, pelaaja on arvokas riippumatta maineestaan. Vau, ihanko totta? Jos baseball kiinnostaisi meitä edes pikkupikku pörrr-lööt paskan vertaa, olisi jännää oppia lisää tästä vallankumouksellisesta tositarinasta, mutta koska se ei kiinnosta, Moneyballin arvo on kiinni toteutuksesta.

Moneyball on kuin dokumentti fiktiivisillä riitely- ja murjotuskohtauksilla. Sisältöä kommentoivilla radioäänillä ja toisinaan televisiomaisella pelikuvalla selvästi haetaankin dokkaritunnelmia. Kenties olisin mieluummin katsonut dokumentin - tai lukenut Wikipediaa. Tarinassa on kiinnostavia piirteitä. Tietyt viisaudet ovat yleispäteviä. Maailmassa mikään ei ole totta: meillä on vain kulttuuri, jossa yritämme selviytyä. Selviytymiskeinon vaihtaminen on rohkeaa, ja loogistakin, jos entinen ei toimi. Mr. Beane on kokonaisvaltaisesti keski-iän kriisin kourissa, kun hän ottaa tietoisen riskin ja luopuu jopa parhaina pidetyistä pelaajistaan.

Kunhan leffa matematiikalta ehtii, se maalaa Beanesta kuvaa. Mies on entinen pelaaja, joka ei saanut tyydytettyä kunnianhimoa. Hän ei katso matseja. Hän pelaa omaa paperienpyörittelypeliään. Pelinappulat vaihtuvat. Nappulat kohauttavat olkapäitä, jos heidät myydään kilpailijoille. Viis urheiluhengestä. Onko edes mahdollista, että Beane saavuttaa harmonian? The Social Network alleviivasi paksulla tussilla, mikä on päähenkilön asennevika. Saman kirjoittajan eli Aaron Sorkinin Moneyball toistaa tempun. Se on mielestäni yhä hitusen vaivaannuttavaa, kun näyttelijä näyttelee itsensä ikäistä käytännössä merkityksetöntä pikkujulkkista, jonka maineen kustannuksella Sorkin analysoi ihmisluontoa.

Ohjaaja Bennett Millerin edellinen työ Capote on kelpo filmi hyvin pitkälti siksi, että Philip Seymour Hoffman kimittää siinä itselleen Oscarin. Miller ei ole yksityiskohtia rakasteleva visionääri, kuten on The Social Networkista vastannut David Fincher. Moneyball etenee korostuneen selkeästi, muttei täysin johdonmukaisesti. Kun pelaajia käsitellään ohimennen, perspektiivi tuntuu laajentuvan laajentumisen ilosta, eikä hyvästä syystä. Joukkuetta valmentava Hoffman on kelpo esimerkki näyttelijästä, joka ei tee mitään: hän vastustaa hurlumhei-pomoa parilla sanalla. Kun dokumenttimainen montaasi juhlii joukkueen saavutuksia, ihminen saa olla melko empaattinen juhliakseen mukana, kun ei ole ketään, jonka iloon samaistua. Vai mitä muuta pitäisi miettiä? Sitäkö, että jahas, tuosta syystä leffa tehtiin? Pitt ja Hill sentään ovat saaneet muutamia hienosti onnistuneita, inhimillisiä ja luontevan koomisia kohtauksia, jotka erottuvat neuloina heinäsuovasta, joka unten maille viettelee.

Moneyball on pitkäveteinen pätkä, joka ansaitsee sen hatunnoston, koska aiheen pohjalta olisi voinut syntyä silkkaa kidutusta. Eräs huippukohdista on sellainen, että Pitt ja Hill soittelevat puhelimella. Kohtaus ei lisää tarinaan mitään olennaista uutta, mutta se toistaa selväksi tulleet asiat sympaattisemmin ja elokuvamaisemmin, kuin aiemmat kohtaukset. Toisto ja kokonaisuuden kannalta merkityksetön rönsyily puurouttavat elokuvan, jonka ytimessä on selväpiirteinen ja iskevä tarina toimitusjohtajasta, joka otti riskin omista syistään.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa