Jos pirun tyhmä satiiri kertoo pirun tyhmistä ihmisistä pirun tyhmien tarinoiden takana, leffa lienee metafiktiota. En ole varma, onko Risto kommentääri kotimaisen elokuvan tilasta, vai toimiiko se sellaisena tahattomasti.

Historiankertaus Missä kuljimme kerran jätti allekirjoittaneen epätoivoisiin tunnelmiin. Maagisen kristallin jätin suosiolla väliin. En jaksa vihata kotimaisia, en säännönmukaisesti. Risto, Risto, sinussa oli sitä jotakin etukäteen arvioituna. Leffa kertoo neliraajahalvaantuneesta Risto Kaskilahdesta, jota tulkitsee Risto Kaskilahti, joka voisi näytellä smurffien arkkivihollista Gargamelia ilman meikkejä. Mainoksessa oli se mainio vitsikin. "Miltäs nyt tuntuu?" "Kaulasta alaspäin ei paljon miltään". Kun kuvailin tuota vitsiä ääneen, kuulijaa nauratti. Pelasta kotimaan komediakulttuuri, Risto! Ei hän pelasta.

Nörtti askarteli alkutekstit: on savua, sähinää ja sanomalehtikatsaus. Risto on tai oli Suomen suosituimpia näyttelijöitä. Ura on ollut laskusuunnassa. Kun onnettomuus sattuu, Risto saa vuolaasti sympatiaa: hänestä tulee inspiroiva kansallisaarre. Näin väitetään. Kun budjetti on 50 euroa, kamera pysyy enimmän aikaa neljän seinän sisällä. Tämä olisi melkeinpä tyylivalinta, jos elokuva oikeasti kertoisi pyörätuolipotilaasta, mutta yllätys yllätys, äijä tervehtyy saman tien.

Asetelma onkin se, että nuoren vaimonsa Krista Kososen painostuksesta Risto alkaa näytellä halvaantunutta. Pariskunta ei raaski luopua lahjoituksista. Vaimo tahtoo ratsastaa julkisuudella. Idea olisi oiva, jos halvaantuminen pysyisi sen olennaisena osana. Pari minuuttia sairastamista ja pari minuuttia teeskentelyä eivät ole sitä mitä olennaiseksi kuvailisin. Voimme unohtaa kaiken, mitä olen kertonut. Aloitetaan alusta. Millainen elokuva on Risto? Sellainen, jossa päähenkilö ketkuilee. Sitten häntä kiristetään. Viis siitä, miksi häntä kiristetään. Viis siitä, mitä esinettä Indiana Jones etsii.

Riston pikkuserkku Pasi on pahin nilkki. Pasi luulee olevansa näyttelijä. En sano mitään Aku Hirviniemen luulemisista, sillä hän näyttelee Pasia farssimaisen surkeasti tarkoituksella. Väkivaltainen ja harhainen Pasi tuumii, että hyvät näyttelijät näyttelevät itseään, joten hänenkin täytyy. Hän kirjoittaa surkean käsikirjoituksen itselleen ja Ristolle. Myös Riston (jota näyttelee Risto) on tarkoitus näytellä itseään, onhan Risto kaikkien huulilla. Ei elokuvia taidolla tehdä, vaan suhteilla! Voiko kökköfilmi älyttömämmin itseään jalkaan ampua? Tuumin aluksi, että halvaantuneena ja tylsämielisenä möllöttävä Risto on kuin kriitikko, joka tätä katsoo. Kun eltaantunut ja hyödytön taiteilija palkittiin tilaisuuksilla ja rikkauksilla, maistoin terävämmän ivan, joka kaiken järjen mukaan on tahatonta, ellei elokuvan itseironia ole vertaansa vailla.

Teoriassa tämä on idioottiversio komediasta Adaptation. Adaptation kertoo elokuvan itsensä kirjoittajasta. Kirjoittajalla on ongelmia raapustaa asiallista tekstiä. Niinpä elokuvasta, jota hän kirjoittaa, ja elokuvasta, jota katsomme, tulee viihteellinen omituisella tavalla. Risto the movie jauhaa aikansa Pasin käsikirjoituksesta, mutta ei aluksi paljasta, mistä se kertoo. Loppua kohden leffa taantuu yhä väkinäisemmäksi muuttuessaan trilleriviritelmäksi, jonka käänteet ja teemat eivät liity aiempaan kuin epäsuorasti.

Puhetta piisaa, katsoja viritetään odottamaan kaikenmoista, mutta mitään ei tapahdu. Elämykseen kuuluu eräs vetelimmin kirjoitetuista väärinkäsityksistä, joita olen elokuvissa nähnyt: pari sivujuonta ja sivuhahmoa kohtaavat toisensa ajatuksen asteella haihtuakseen ilmaan saman tien. Todennäköisesti joko kirjoittajan päässä tai käsikirjoituksessa on joskus ollut idean tynkä, mutta rikkinäistä puhelinta on leikitty.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa