Rock your body, yeah baby, ii-hii-hii. Pop-poju Justin Bieber vai oliko se Timberlake on panostanut elokuvauraansa. Äijästä ei ole jälkimakua jäänyt, mutta asialinjalla ollaan teoriassa, kun poppari hakeutuu erikoisten elokuvien kuten Black Snake Moan, Southland Tales ja The Social Network sivurooleihin. Nöyrästi töitä painanut nätti naama ansaitsee paremmankin tilaisuuden kuin In Time. Edes Matt Damon tai Bradley Cooper tai Jake Gyllenhaal ei nostaisi pöhköä ja pitkäveteistä sci-fi-Robin-Hoodia alkuvuoden tieteiskolmikon Kohtalon valvojat, Rajaton ja The Source Code tasolle.

150 vuoden päässä tulevaisuudessa on yhä lankapuhelimia. Lähinnä se on muuttunut, että ihmiset ovat kuolemattomia. Väestönkasvua rajoitetaan. Kun täytät 25, lakkaat vanhenemasta, mutta saat vain 364 päivää elinaikaa (ja ulkonäkösi rupsahtaa näyttelijöistä päätellen). Aikaa voi hankkia lisää. Aika on rahaa. Moraalinen dilemma on se, että rikkaat elävät iäti köyhien taistellessa tunneista. Onko pakko huomauttaa, että tämä on vertauskuvallista? Symboliikka on niin selkeää, ettei sitä edes tarvita. Leffa voisi kertoa siitä, kun Justin Timberlake juoksentelee ympäriinsä ja varastaa rikkailta luottokortteja, joita hän sitten vinguttaa viime hetkellä, jottei hän kuole nälkään. Tuollainen elokuva ei olisi enempää eikä vähempää koominen. Voi ei! Verensokerini laskee - taas!

Ihmiset näkevät ajan ranteidensa numeroista. Monet jättävät ajan lataamisen viime tinkaan vaikka huvikseen. Aikaa voi antaa ranneliikkeellä. Voit ryöstää ja täten tappaa toisen yhtä helposti kuin voit napata lompakon perstaskusta. Timban näyttelemä suoraselkäinen duunari saa – huomaamattaan - ison lahjoituksen rikkaalta mieheltä, jota hän auttoi pakenemaan gangstereilta. Ovet kirjaimellisesti aukenevat, joten mies alkaa nähdä totuuden. Mitä ihmettä? Rikkaat porskuttavat köyhien kustannuksella? Timbba järkyttyy kovasti, vaikka meillä Suomessa tämä on yleissivistystä. Robin Hood on syntynyt.

Onko se nokkelaa, kun ihmiset vitsailevat, että heh, olen vanha mies, joten olen varmaan heikko, vaikkei kukaan tässä kulttuurissa ole nähnyt vanhaa heikkoa miestä? Onko se jännittävää, kun ajastin pysähtyy viimeisellä hetkellä yhtä usein kuin puolessa tusinassa toimintapätkiä? Ja miten on? Menettävätkö täydellisyyden saavuttaneet ihmiset jotakin ihmisyydestään? Rikasta tyttöä näyttelevä Amanda Seyfried ajattelee näin ääneen. Hän jankuttaa. Jos hän huokaisisi slummien sankarin korvaan, että olet ihanan karhea kuin Demolition Man, tämä teema olisi kerralla käsitelty. Ryöstelkäämme nyt rikkailta, ovathan turvajärjestelyt samalla tasolla kuin keskiajalla Nottinghamissa. In Time ei todella ajattele ajatuksiaan.

Andrew Niccol on ohjannut omat tekstinsä Gattaca ja Lord of War ja kirjoittanut The Truman Show'n. Miehen kompurointienkin pitäisi olla mielenkiintoisia: S1m0ne ehdottomasti on. In Time on parhaimmillaan ollessaan herttaisen naiivi. Tunteelliset huippukohdat ovat traagisia, koska varsinkin ne ovat koomisia ja itkeminen olisi kivempaa. Ennen muuta leffa on vaisu, vaisu. Muuntautumiskykyistä Cillian Murphya fanitan, paitsi nyt. Hän näyttelee poliisia, jonka luonteenpiirre on se, että hän tahtookin olla poliisi. Seyfried, tuo kliseisen hekumallinen unelmablondi, ei hänkään esiinny oikein edukseen, kun kampaus on tylsä ja ilme se sama kuin aina.

Ja ääh: Los Angelesin jokikourua arvostan vähemmän kuin Speden hiekkamonttua. Jos katsot Greasen kerran vuodessa, tiedät mistä puhun. Kouru on ruma ja tylsä. Silti se on kuin magneetti, joka vetää takaa-ajoja ja - nykyään tietokoneella tehtyjä - kolareita puoleensa. Kouru oli sci-fimäisempi Drivessä, joka ei ole sci-fiä nähnytkään.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa