Nyt nappaa, lauloi van Gogh myytyään ensimmäisen ja viimeisen maalauksen urallaan. Ohjaaja John Carpenter on valitellut näinäkin päivinä, kuinka kipeä, koko uraan vaikuttanut floppi oli The Thing (1982). Sitä vihattiin E.T.:n kesänä. Kaksi vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Carpenterin E.T. -klooni Starman. Nykyään kriitikot osaavat ylistää todellista kauhuklassikkoa ja arpoa sille symbolisia merkityksiä, kuten kävi sellaisellekin entiselle kökköleffalle kuin Hohto.

Ollaan jo tänään oikeudenmukaisia uudelle versiolle, jota myös esiosaksi kutsutaan. The Thing (2011) on ammattityötä ja viime vuosien menevimpiä kierrätyksiä. Suoraa vertailua alkuperäiseen se ei missään nimessä kestä. Etukäteen lupailtiin, että esiosa panostaa käsityöhön. Oivaa, jos tämä olisi totta: 80-luvun eunukkeja järkyttäneet hirviötehosteet ovat ajattomia luovassa groteskiudessaan. Valitettavasti esiosa tullaan muistamaan jo syntyessään vanhentuneesta tietokonegrafiikasta. Faneja saa ketuttaa. Ei silti ylireagoida.

Uskoakseni muutama kohtaus käyttää fyysisiä tehosteita, joita on "elävöitetty" tietokoneella, mikä johtaa siihen, että nekin näyttävät animaatiolta, mitä toiset kohtaukset ovat puhtaasti. Monia videopelejä inspiroinut hirviö on muuttunut videopelihirviöksi. Se on yhä The Thing. Kaikkien syöpäkasvainten anoppi oppii imitoimaan ihmisiä, mistä huolimatta tämä tippaleipää etovampi kökkö pysyy mysteerinä, joka ei tavoitteistaan turise. Ohjaajalla on malttia rakentaa uhkaavan pitkiä kohtauksia. Jännittäähän se, kenen pää räjähtää lonkeropornoksi. Muutamat näyt ovat varsin asiallisia. Eräskin hetki alleviivaa, että olento tarvitsee solumassaa, eikä yksinkertaisesti pieraise tyhjästä lisää. Ohjaaja arvostaa alkuperäisteosta. Hän tekee parhaansa. Olipa kerran lehmä, josta isäntä, koira ja kärpäsen toukat söivät osansa. Viikkoa myöhemmin tehtiin makkaraa. Monille maistui.

Opimme nyt, mitä tapahtui Etelämantereella norjalaisleirissä ennen jenkkileirin kauhuja. Asiantuntijat saapuvat puhumaan englantia ja tutkimaan jäätynyttä avaruusalusta ja olentoa. Muuan nainen ruikuttaa, että ollaan varovaisia. Hän on siis sankari, joka porskuttaa pitkään, ellei elokuva provosoi. Muuan mies murisee, että ei olla varovaisia. Hänelle on siis varattu jonkintasoinen konnan rooli. Useimmat muut ovat partaisia norjalaisia. Kun partaisin jooseppi hoilotti humppaa pohjoismaalaisessa hengessä, pidin heti koko porukasta. Hahmot ovat onttoja, leffa on pelkkää pintaa, mutta hetkinen... Kertooko tämä siitä, kuinka pienen kylän pizzakuski ja teinifrendit taistelevat The Thingiä vastaan? Ei. Tämä on asiaa.

Väitetysti siihen on panostettu, että norjalaisleiri ajautuu kuntoon, jossa se aikanaan nähtiin. Tämä on koomista. Yksityiskohtia on mahdotonta muistaa, ellei elokuvia näe peräkkäin, ja jos ne näkee, ne ovat toistensa elämyksellisyydestä pois kertoessaan saman tarinan. Esiosan kukonaskeleet omiin suuntiin eivät vakuuta. Heti alussa norjalaiset ajautuvat kohahduttavaan tilanteeseen – jota ei edes käsitellä loppuun saakka. Se vain oli keino herättää nykyaikaiset katsojat, jotka nukahtavat ilman sähköshokkeja silmämuniin.

Ai niin. Joku ymmärsi viime sekunnilla, etteivät leffat yhteen sovikaan, joten, öh, lopputekstien aikana soppaan lisätään vielä yksi hahmo. Jälkimaku on tarpeettoman esanssinen. Mikäli odotukset ovat realistisella tasolla, tämäntasoinen lisäosa viihdyttää vaivatta.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa