Hetkittäin ja ensimmäisellä puoliskolla tasaisemminkin Drive on vuoden parhaita elokuvia. Ryan Gosling (näyttelijä) kantaa hansikkaita, jotka normaalisti pukisivat Jason Stathamin (toiminta-apina) kouria. Päähenkilöllä ei ole nimeä, eikä yleensä ilmettä. Hän ajelee: stunttimies ja mekaanikko tähtää kilpa-ajajaksi. Öisin hän on freelance-konna, joka kärrää pikkunilkkejä piiloon poliiseilta. Tarina alkaa saada muotoa, kun ajomies kehittää tunteita naapurin nuorta rouvaa ja rouvan pientä poikaa kohtaan. Perheen isä on vankilassa. Sieltä pääsee pois. Jos tahdot juonenkäänteitä, katso Headhunters; loppua kohden Drive muuttuu yhä vain kaavamaisemmaksi. Mielenkiintoista on se, että apinaelokuvan on ohjannut Nicolas Winding Refn, joka on käsitellyt apinoita omaleimaisesti myös tinkimättömissä taide-elokuvissa Bronson ja Valhalla Rising.

Drive ei sorru melodramaattisuuteen. Gosling ei vääntele naamaa. Toisinaan hän uudelleenkalibroi osan ajomiehen perusilmeen pinta-alasta, vaikkapa suupielen. Tästä huolimatta Drive on loisteliaan tunteellinen elokuva. Mistä ajomies tulee? Mihin hän on kykeneväinen? Mitä hän suunnittelee? Tämä kaikki on sumuista, mutta soveliaan selvää on, miten ajomiehen tunteet kumpuilevat. Kuvittele, että ilmeettömällä toiminta-apinalla on kerrankin hauskaa. Taustalla säkenöi eeppinen auringonlasku. Erinomaiselta ääniraidalta arvotaan herkkä naisääni, joka laulaa: "A real human being... and a real hero". Kohtaus ei kenties kuulosta hienovaraiselta. Kenties Refn ei hienovarainen olekaan. Syvällinen on parempi sana. Refn yhtyy resursseihinsa ja tekee visiolleen kunniaa kuin sutijoista vakaakätisimmät.

Uuh, jooh! Puolivälin tienoilla leffaa kohtaan tuntemani rakkaus oli täyttänyt ruhoni poskionteloita myöten. Jälkipuolen ainoa todellinen ongelma on tämä kaavamaisuus. Panokset asetetaan niin lumoavan luontevasti, että mieli vaatii muuta, kuin "Jason Statham -elokuvan". Tarina on heikompi kuin tapauksissa Fast & Furious 5 tai Faster. Kaikissa suoraviivaisissa toimintaelokuvissa, jotka ovat vähääkään siedettäviä, on hitusen ideaa, hitusen sielua. Refn ei ole saanut käsiinsä älykästä materiaalia, hän yksinkertaisesti kaivaa sielun jyvät näkysälle röyhkeän itsevarmasti hyvällä menestyksellä. Refn tulkitsee. Hän olisi kyennyt tulkitsemaan vaikkapa The Transporteria. Itseäni kiihkeämmille Drive-faneille sanon, että search your feelings, you know it to be true.

Aloituskohtaus toimisi itsenäisenä lyhytelokuvana. Refn esittelee unohtaneelle kansalle, miten intensiivistä jännitystä viritetään hyvällä maulla: äänillä, kuvauksella, selkeän napakoilla leikkauksilla, Goslingin silmillä. Myöhemmin Drive harjoittaa K18-leiman ansainnutta väkivaltaa. On hykerryttävää, kun runollisen herkkä leffa kehtaa päätellä itsensä parhaaksi näkemällään tavalla. Ymmärsin käytännössäkin, mitä muutamalla raakuudella ajetaan takaa, mutta kohtaus tai pari, joita päähenkilö ei ole todistamassa, lipsuivat nähdäkseni provosoinnin puolelle. Yhdistä tämä miete tuomioon kaavamaisuudesta, ja huomaa, että annoin silti neljä tähteä, niin voit aavistaa, miltä sijoilta pettymys minut pudotti. Drive ei paini samassa sarjassa kuin esimerkiksi Léon, jonka mestarillisuus piilee juuri siinä, miten vaivattomasti ristiriitaiset ja provosoivat piirteet yhdistyvät tunnetasolla ymmärrettäväksi tarinaksi.

Myös Valhalla Risingin arvostelussa uskoin Refnin saaneen aikaan mitä hän halusi (näyttävän, vertauskuvallisen ja pitkäveteisen patsastelun taidehomojen teekutsuille). Julistin, että jokainen kikka, jolla Refn vaikutuksen tekee, pukisi yhtä hyvin suoraviivaista ja viihteellistä elokuvaa. Drive on mitä tilasin. Senkin uhalla, että käsitteet menevät ristiin, ilmoitan, etten ole vakuuttunut, että Refn on keskitasoa osaavampi tarinankertoja. Niinkin mielenkiintoinen tositarina kuin Bronson kärsi hänen käsittelyssään kaikista elämänkertaelokuvien ongelmista. Mitä tulee elävän kuvan luomiseen ja käsittelyyn, viimeistään Drive ansaitsee Refnille arvonimen Lahja ihmiskunnalle. Koe (myös) Drive tunnelman vuoksi.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa