Tunnemme elokuvien herrasmiesvarkaat. He rentoutuvat eksoottisissa maisemissa daami kainalossa, he pöllivät vaativan kohteen vain haasteen vuoksi. Voi katsojan mielihyvää, kun sankari näyttää jäävän nalkkiin, mutta sitten hän solmio kaulassa ratsastaa auringonlaskuun entistä rikkaampana ja rakkaampana. Roger Brown on useimmilla tavoilla autenttinen herrasmiesvoro. Häntä tulkitsee vangitsevan mehukkaasti persoonallisen näköinen Aksel Hennie. Yllättävää on, ettei Brownin seikkailu ole aromikas trilleri, vaan väkevän mustaa sontaa.

Roger myöntää olevansa pieni mies, jolla on tarve kompensoida. Hänellä on miljoonatalo ja naisia. Siviilissä hän on kykyjenetsijä, joka käärii lahjakkuudet sormensa ympärille. Roger aikoo jälleen ansaita extraa vohkimalla maalauksen. Sen omistajaa toinen paholaismainen velikulta, Clas Greven, jota tulkitsee Nikolaj Coster-Waldau. Roolit on huolella jaettu: Henniessä on hitusen nilkkiä, mutta Coster-Waldau on sellainen Lucifer, että Hennien sympaattiset piirteet nousevat vaivatta esiin. Roger tapaa Grevenin vaimonsa taidenäyttelyssä. Hän alkaa maanitella Greveniä töihin edustamaansa firmaan. Mitä yhteistä on tällä kaikella, ja elokuvan trailerilla, jossa ei ole muuta, kuin väkivaltaa ja alastomuutta? Sitä saa miettiä. Traileria tosin ei kannata katsoa.

Perusasioita. "Eurodekkari" sopii lajityyppinä ohjaajille, jotka juovat kahvia, kun kameramies tekee jotakin. "Jännäri" on vaativa lajityyppi, joka pitäisi jättää Polanskin ja Fincherin kaltaisille visionääreille. Muut ammattilaiset voivat päteä muun muassa lajityypissä "Paska jännäri".

Onnistuneet paskat jännärit, kuten Headhunters (Hodejegerne), Salt ja juuri uudestaan nauttimani Lainkuuliainen kansalainen, kieltäytyvät myöntämästä, että käsikirjoitus on Euroshopper-Jonnen fantasiaa. Käänteet ovat kummallisia ja epäuskottavia, kun niitä ehtii ajatella, mutta sisäistä logiikkaa löytyy, karismaattiset näyttelijät tekevät enemmän kuin Robert De Niro nykyään, eikä ohjaajan kuvakerronta moitteen sanaa kerjää. Epäonnistunut tällainen on sitä, mitä on Vares-sarja, jossa selvälle eurodekkarille yritetään antaa kipinää sketsimäisillä hahmoilla ja tilanteilla. Onnistunut paska jännäri iskee silmää iskemättä silmää. Komediaksi profiloituminen olisi virhe, mutta huumoria saa löytyä.

Headhunters on hauskimpia pätkiä, joita olen tänä vuonna nähnyt, koska se taatusti koetaan muillakin tavoin. Tyyli on intensiivinen ja ravisteleva. Erot samojen tuottajien Millennium-trilogian synkkään ja korkealaatuiseen aloitukseen ovat vähäisiä, mutta olennaisia. Vaikka nauroin, en vähättele teosta trillerinä. Päähenkilöä ei uhrata juonenkäänteille, vaan päinvastoin selkein asia koko elokuvassa on se, mitä tapahtumat Rogerille merkitsevät. Hennie liukuu kiitettävän luontevasti mielenrauhasta heikommille jäille. Jännittää, miten kukkopojalle käy.

Tarina on harkittu ja yksityiskohtainen ja silti villi. Mielenkiintoiseksi en tarinaa kuvaile: ei tästä mitään käteen jää. Toteutus on mielenkiintoista. Toteutus ei kuitenkaan ole aukotonta. Leffa on epäselvä: sekä tarkoituksella, että valitettavasti. (Pysytkö mukana ajatuksessa?) Toisinaan informaatiota tulvii. Toisinaan sitä pantataan. Päähenkilöä lukuunottamatta hahmot motiiveineen jäävät luonnostelluiksi. Headhunters perustuu menestysromaaniin (suomeksi Kukkulan kuningas), jota lukematta on selvää, mitä osa-alueita on typistetty. Kritisoin, mutten ruikuta. Kommentoimatta lainkaan romaanin mahdollista mahtavuutta, en kaipaa pidempää tai syvällisempää elokuvaa näistä aineksista, sainhan kunnon kyytiä.

Amerikkalaisversio on tulossa. Tue norjalaista.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa