Kaksijalkaiset ihmispilotin ohjastamat mechit (tai mechat) ovat toimineet elokuvien ja videopelien sotakoneina jo iät ja ajat, vaikka oikeassa sodinnassa niitä ei olekaan nähty. Vuosituhannen alussa Capcom otti nämä jalalliset rautakasat tosissaan, julkaisemalla Steel Battalion -pelin massiivisen ohjaimen kera. Polkimet, kaksi ohjainsauvaa ja yli 40 nappulalla maustettu ohjain oli hurja ilmestys, jossa tuli mukana asianmukainen hintalappu. Rajoitettu saatavuus teki pelistä marginaaliyleisön herkkua ja tänä päivänä peli onkin jo keräilykappale, jota ei ihan joka kadunkulmasta löydy.

Nyt, miltei 10 vuotta myöhemmin, pelisarja nousee uudelleen parrasvaloihin, joskin ilman massiivista ohjainta. Arvokas ohjain on tälläkin kertaa tarpeen, nimittäin peli vaatii Kinect-liikkeentunnistusohjaimen. Ajatuksena sotapelissä se kuulostaa hirveältä, kun tiedetään Kinectin tarkkuuden ja toimintavarmuuden jättävän toivomisen varaa. Onneksi kehittäjät ovat hoksanneet ottaa käyttöön myös normaalin peliohjaimen, jolla mechin liikkuminen, tähtääminen ja ampuminen hoidetaan. Kinectin varaan jäävätkin sitten loput kontrollit, joilla ohjataan sitä, mistä vivusta ohjaamossa vedetään ja katsotaanko periskoopista ulos, vai noustaanko tankin katolle kiikaroimaan.




Kinect-ohjauksesta johtuen pelaaminen pehmeästi sohvan pohjalta on tuhoon tuomittua, joten itsekin hain keittiön puolelta suoraselkäiseen pelaamiseen sopivan tuolin. Kinect-kontrollien oppiminen ei vaatinut paljon aikaa ja toimi jopa paremmin kuin kuvittelin. Silti ohjauksen epätarkkuudesta johtuen pelissä tulee hapuiltua eri kahvoja kuin yrittää, varsinkin tiukoissa tilanteissa, joissa oikean kahvan pitäisi vaihtaa asentoa mahdollisimman pikaisesti.

Kolmen muun sotilaan kanssa jaetaan ohjaamo, joka on todella pieni ja jonka ahtaus tuntuu kotipenkille asti. Tiimikaverit osaavat monesti yllättää hauskoilla kommenteilla ja kurin ylläpitämiseksi välillä täytyy jopa antaa tovereille nyrkin iskua kirjaimellisesti lyömällä omalla nyrkillä ilmaa. Sodan keskellä törmää yllätyksiin ja välillä vastapuoli hyökkää kaksijalkaisen tankin kimppuun pudottaen ohjaamoon käsikranaatin tai työntäen pistoolin kärkeä taistelun tuomista rei’istä sotakoneeseen. Viholliset noin muuten ovat tyhmiä kuin saappaat ja helppoja paikallaan pysyviä maalitauluja. Vastaantulevat tankit eivät aina edes yritä saada pelaajaa hengiltä.


Kaksijalkaisen kontrolloiminen on hidasta ja kankeaa. Jos koko masiinan yrittää kääntää ympäri, se vie tovin aikaa. Parin raketin osuman jälkeen myös suoraan eteenpäin kulku muuttuu etanamaiseksi tarpomiseksi. Vielä, kun hytin pikku ikkuna oli tuhansilla säröillä ja periskoopin lasi ravan peitossa, rupesi hytissä istuminen tuntumaan todella tuskalliselta – tällä kertaa jopa oikealla tavalla tukalalta. Onhan se jännän tuntuista yrittää edetä, kun ei näe mitään ja iskuja sataa joka puolelta.



Tehtävät ovat hyvin suoraviivaisia putkia, joissa viholliset yllättävät joka kerta samoista paikoista. Se tuli todettua monesti, koska kenttiä sai raivata uudestaan ja uudestaan niiden vaikeudesta johtuen. Peli ei varsinaisesti ollut erityisen haastava, mutta jos et huomannut kaikkia vihollisia ja kävelit esimerkiksi ohitse kaverista, jolla oli raketinheitin, oli kuolema väistämätön. Kenttiä on reipas 30 kappaletta, joista osan selvittää minuutissa - osaan taas saa hukattua vartin. Näitä pidempikestoisia kenttiä kun muutamaan otteeseen rynnistää uudelleen ja uudelleen, palaa läpipelaamiseen kevyesti 10 – 20 tuntia.


Ulkoisesti peli näyttää hieman vanhahtavalta, mutta silmä vielä sen juuri ja juuri sietää. Äänimaailma on ihan tyydyttävällä tasolla ja erityisesti ääninäyttelijöissä on onnistuttu. Tapahtumia eteenpäin vievät välinäytökset ovat myös näyttäviä, vaikka tapahtumat eivät hirveästi sytyttäneetkään. Vuoden 2020 aikoihin piitä tuhoavat mikrobit ovat tunkeutuneet tietokoneisiin ja tuhonneet niiden prosessorit, minkä takia kehitys on alkanut ottaa takapakkia. Vaikka sodinnat sijoittuvatkin vuoteen 2082, näyttää konflikti tapahtuvan jossakin 1960-luvulla johtuen kehityksen pysähtymisestä.

Steel Battalion: Heavy Armoria on hankala suositella kenellekään. Kinect-ohjaus tuppaa toimia ailahtelevasti ja eri ihmisillä hieman eri tavalla. Yksinpelitehtävien ollessa tylsiä ja monasti hyvin lyhyitä, sekä moninpelituen jäädessä kevyeksi ja pelaajien hylkäämäksi, ei peli sotapeleistä kiinnostuneitakaan pitkään jaksa viihdyttää. Ideana peli on kuitenkin oivallinen simulaattorin ja sotaräiskinnän yhdistelmä, joten jään innolla odottelemaan sitä, kun sama tehdään uudelleen Kinectin seuraajalle monipuolisempien tehtävien ja moninpelin kera.