DiRT Showdownin julkaisusta on nyt kuukauden verran ja iltaisin sitä ajeltuani se ei ole onnistunut muuttamaan mielipidettäni ennakkokatsaukseen (täällä) verrattuna, pikemminkin vahvistamaan sitä - ja koukuttamaan. Vaikka DiRT-sivupolku ei isoveljiensä rinnalle omassa autopelien kisassani ylläkään, on se mukavaa ajanvietettä nopeisiin kura-, asfaltti- ja lumisessioihin virne suupielessä.


Showdown todellakin hylkää sääntöjen mukaiset rallipolut ja suuntaa areenoille yleisömassojen keskelle ottamaan mittaa toisista enimmäkseen pelti peltiä vasten joko hidastamis-, tai tuhoamismielessä, tai sitten sponsoritarrojen koristamana rekanrenkaiden ympäri suditellen. Jo ennakkoarviossani tuomitsin mukaan väkisin puserretut gymkhana-kisat ja edelleen ne tuntuvat kivenmurikoilta tasaisella tiellä, mutta onneksi 90% pelistä on kuitenkin aivan muuta: reilua ruosteenrutinaa ja rytistelyä.



Rälläykset on jaettu rata-ajeluun, jossa kylkikontaktia ei tarvitse välttää, kahdeksikkoratoihin samalla meiningillä, varsinaiseen romuralliin klassisen Destruction Derby -pelisarjan tyyliin, sekä gymkhanaan. Kolmen parhaan joukkoon sijoittumalla avataan uusia kilpailuja, sekä ansaitaan rahaa, jolla voi parannella autoja. Myös lisää ostettavia autoja tulee tarjolle pelaamisen myötä, mutta gym-sudintaa lukuunottamatta ne ovat keksittyjä menopelejä. Autojen hallinta on letkeän perääheittävän arcademaista ja liian pitkäksi menneen liu’un saa usein suoristettua pienellä buustin painamisella. Nautinnollisen hauskaa, siis.


Codemastersin pelimoottori pyörittää hienosti monen kilometrin rallikisoja, joten nyt kun kyse on pienemmistä alueista, on graafista loistoa riittänyt enemmän myös autojen yksityiskohtiin, ympäröivään yleisöön tai vaikkapa ilotulitukseen ja lumimyrskyyn. Ruudunpäivityksessä ei esiinny köhintää ja kaikin puolin peliä on mukava katsella. Äänipuolella musiikki on jakautunut kahteen leiriin: valikoissa ja latausten aikana kuullaan Deadmau5-tyylistä kovan poljennon dancea ja kisoissa taas enimmäkseen rokkiränttätänttää. Ihan siedettävää.



Koska myönnän, että en ole maailman paras virtuaalikuski ja arcaderälläys viehättää enemmän kuin realistisuus, ovat DiRT-sarjan pelit olleet minulle erinomaisia. Varsinkin niistä viimeisimmässä pystyin säätämään auton hallinnan ja yleisen vaikeustason itselleni juuri täsmälleen niin haastavaksi kuin halusin. Tämä periaate on valitettavasti Showdownissa jäänyt taka-alalle ja perusvaikeustasollakin törmää nopeasti kisoihin, joita pitää yrittää uudelleen ja uudelleen (Sumo-töninnät ja gymkhanat)... ja uudelleen, odottaen, että onni ja tekoälyautojen käytös kohtaavat sopivassa suhteessa. Jos taas laskee vaikeustason helpoimmalle, voi pelin yhtä hyvin jättää naapurin kissan pelattavaksi. Haaste kisoista häipyy lähes kokonaan, varsinkin kun auton saa päivitettyä muut jyrääväksi pedoksi.


On olemassa monia parempia autopelejä kuin DiRT: Showdown, mutta on olemassa paljon enemmän huonompiakin. Se on selvästi välityö omassa pelisarjassaan, kun Codemastersin tarvitsi saada lisää käyttöä hyvälle pelimoottorilleen ja DC Shoesin sponsorirahoille. Showdown on kuitenkin hauska aina napsauttaa päälle muutaman kisan ajaksi, vaihtaa aivot vapaalle ja painaa kaasu pohjaan.