Eletään melkoisen epävarmoja aikoja vuonna 1945. Amerikkalainen Karl Fairburne on lähetetty sodan runtelemaan Berliiniin sabotoimaan natsien V2-rakettiohjelmaa ja etenkin moisten paukkujen päätymistä rakkaan itänaapurimme käsiin. Fairburne ei ole mikä tahansa steroideja napsinut raivohullu rambo, vaan hänet tunnetaan vakaasta kädestään, raudanlujista hermoistaan sekä pakottavasta tarpeestaan nousta seisomaan tilanteissa, joissa ei todellakaan kannattaisi.



Vuonna 2005 julkaistua Sniper Eliteä moitittiin huonosta pelattavuudesta ja kehnosta tarinankerronnastaan. Lupaava idea vesittyi huonoon toteutukseen. Nyt, vuonna 2012 Rebellion yrittää uudestaan – valitettavasti epäonnistuakseen jälleen. Lupaavasta nimestään huolimatta Sniper Elite V2 tuntuu jälleen moneltakin kantilta katsottuna kiiressä ja vasemmalla kädellä sutaistulta, vaikka parannusta sarjan avausosaan on selvästi havaittavissa.

Pelimarkkinoilla on ollut jo jonkin aikaa havaittavissa jonkinlaista trendiä sijoittaa sotapelien tapahtumat muualle kuin toiseen maailmansotaan. Sniper Elite V2:n tapahtumat sijoittuvat kaikesta huolimatta juuri tähän iänikuiseen jälkimmäiseen isoon kahinaan. Pelin aiheen sinänsä epäomaperäinen valinta ei ehdi häiritä, sillä pelin isommat viat vievät pelaajan enimmän huomion.

Isoin kompastuskivi on edelleen pelattavuuden kankeus. Pelaaja on sodassa yksinäinen susi, jonka ainoa konsti säilyä hengissä on piilossa pysyttely, hiippailu ja yleinen salamyhkäisyys. Jo pelkästään se, että pelihahmo tykkää välillä ponnahdella estoitta makuuasennosta seisaalleen, aiheuttaa otsasuonen tykytystä aika tavalla. Perinteinen idiotismi on myös se, että aseen lataamista ei voi luotisateen yllättäessä keskeyttää, eikä latausta voi suorittaa liikkeessä. Esineiden suojissa lymyily (a'la Gears of War) on niin ikään hankalaa ja kankeaa. Eikä vähiten siksi, että läheskään kaikki sellaiset paikat, joiden suojaan pelaaja pyrkii kyyristelemään, eivät sitten kuitenkaan mahdollista oikeaoppista piiloutumista.



Peliä on hehkuteltu realistisena sotapelinä. Luotien lentoradat, joihin tuuli ja etäisyys vaikuttaa, noudattelevat jossain määrin yksinkertaisia fysiikan lakeja. Pelin visuaalinen ilme taas ei kaiken aikaa ole tästä maailmasta. Eräässäkin kentässä piti oikeasti pohtia, mikähän aika vuorokaudesta oli kyseessä, kun ympärillä näytti varsin pimeältä, taivas oli erikoisen vihreä ja siellä paistoi jokin häikäisevän kirkas pallo, joka ei ollut ainakaan kuu. Pelin grafiikka ei muutenkaan säväytä.

Äänimaisemaan ei ole paneuduttu yhtään sen enempää. Etenkin, jos geneerisen musiikin kytkee pois päältä kuullakseen vihollisten äänet paremmin, on pelin vallitseva äänimaailma todella yksiulotteinen ja tylsä. Viholliset sentään puhuvat omaa kieltään, eikä murtaen englantia. Lienenkö ollut herkällä päällä, kun pelkät kävelyäänet kuulostivat kököiltä - aivan kuin solttu olisi raahannut perunasäkkiä perässään. Kiikarikiväärillä tähdätessä pelihahmon hengitystä ja sydämen jyskytystä korostetaan rasittavasti - suosittelisin astmapiippua ja nitroja tälle eliitille. Toki hengityksen pidättäminen oikealla hetkellä on tähtäämisen kannalta olevinaan oleellista, mutta ehkä tähän olisi voinut kehittää jotakin vähemmän pelaajaa ärsyttävää.

Pelialueen ahtaus on valitettava tosiasia, joka myös kutistaa siellä olemisen tuntua olemattomaksi. Kentät eivät periaatteessa eroa juurikaan perinteisistä call of honoreista. Yksinäisen eliitin asevalikoima vain on hieman rajallisempi. Toivoin löytäväni matkan varrelta huomattavasti enemmän antoisia sniputtelujemmoja, mutta harmillisen usein kiikarikivääri on konepistoolia huonompi asevalinta. Välillä pelaajalle tarjotaan myös täysin epäreiluja tilaisuuksia tiputella täysin turvalliselta etäisyydeltä kymmenittäin vihollisia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta puolustautua. Ei tämäkään ääripää oikein jaksanut innostaa.



Pelaajalle annetaan kaiken kaikkiaan hyvin vähän valinnanvaraa pelin etenemisen suhteen. Sisätiloihin sijoittuvissa tehtävissä voi sentään valita muutamasta eri reitistä, ja toisaalta on myös mahdollista yrittää livahtaa fiksuimmillaankin umpityhmien vihollisten ohi ottamatta näitä hengiltä. Ylipäätään sisätiloihin sijoittuvat tehtävät ovat pelin ankeinta antia. Niissä tulee toisaalta vastaan niitä harvoja tilanteita, joissa miinoista ja ansalangoista on oikeasti jonkinlaista hyötyä.

Realismin rippeet ropisevat melko nopeasti ärsyttävän skriptauksen myötä. Aika monta kertaa tuli koluttua alueen jokainen sopukka tyhjäksi pahiksista ihan vain siksi, ettei kukaan pääsisi lyömään puukkoa selkään. Yhtä monesti kertaalleen tyhjennetty selusta täyttyikin vihollissotilaista, joilla oli välittömästi hyvin selkeä visio siitä, missä mukamas salamyhkäinen tarkka-ampuja lymyilee.

Yksi pelin hienoimmin ja samalla arveluttavimmin toteutettuja feetsuja lienee hyvien osumien esittäminen irvokkaana splatter-animaationa, jossa näytetään luodin kohteeseensa tekemä tuho. Väistämättäkin viimeaikaisten tapahtumien nimissä tällainen mässäily herätti ehkä hiukan tavallista epämiellyttävämpää fiilistä.



Koska pelissä kuin pelissä on yleensä jotakin keräiltävää, on myös Sniper Elite V2:n pelimaailmaan ripoteltu sata kultakimpaletta. Onnea vain sille, joka aikoo ne kaikki kerätä, sillä noita likimain näkymättömiä klimppejä ei kerta kaikkiaan erota maastosta mitenkään. Itse kävelin puhtaasti vahingossa muutaman kimpaleen yli koko pelaamiseni aikana.

Sniper Elite V2 on kokonaisuutena laadullisesti mielestäni hieman alle keskitason peli. Ei peli nyt aivan susisurkea ole, mutta aika kaukana sellaisesta viihteestä, josta voisi imeä todellista nautintoa peli-ilta toisensa jälkeen. Peli on niin monelta osa-alueeltaan täysin keskinkertaisesti ja vailla intohimoa ja hitustakaan omaperäisyyttä toteutettu, että en kertakaikkiaan voi suositella hankkimaan sitä täysihintaisena. PC-pelaajille ArmA-sarja tarjonnee paljon enemmän tunnelmallisempaa ja realistisempaa tarkka-ammuntaa.