Hellgate: London
Arvioitu: | Tietokonepelit |
Genre: | Roolipelit, Toimintapelit |
Pelaajia: | 1, verkkomoninpeli |
Ikärajoitus: | 18 |
Kehittäjä: | Flagship Studios |
Julkaisija: | Namco Bandai |
Pelin kotisivut |
Helvetillinen tehtävä
Eräänä kauniina päivänä kauan sitten kokeilin netissä kavereiden kanssa Blizzard Entertainmentin peliä nimeltä Diablo 2. Tästä seurasi välitön addiktio lukuisten luolien toistuvaan koluamiseen seuraavan kokemustason ja parempien varusteiden toivossa. Pelimekaniikka ei juuri yksinkertaisempi olisi voinut olla: käytännössä peliä pelattiin rämpyttämällä hiiren nappuloita… paljon. Tästä huolimatta Diablo piti otteessaan, koska se teki sen mitä teki erityisen hyvin: Maailma oli hieno, kokemustasot eivät hevin loppuneet kesken ja parempia varusteita tuntui aina olevan kulman takana. Yksin tuskin olisin peliä jaksanut rämpyttää, mutta kuten lähes jokaisen pelin kohdalla, kavereiden tai tuntemattomien kanssa jaettu peli-ilo oli moninkertainen. Kesti lähes kaksi vuotta, kunnes kyllästys lopulta iski ja sittemmin hiirikäsi on tärissyt vieroitusoireista odotellen sarjalle sen arvoista jatkoa.
Jatkoa maineekkaalle sarjalle ei ainakaan vielä saada, mutta osa Diablo 2:n kehittämisestä vastanneista ihmisistä pakeni Blizzardin hoivista perustamaan omaa firmaansa, jonka nimeksi tuli Flagship Studios. Porukka julistautui uskaliaasti toimintaroolipelien isäksi ja alkoi rummuttaa siirtävänsä kyseisen genren nykytrendin mukaisesti kolmanteen ulottuvuuteen. Näin myös tapahtui ja lopputulos on peli jonka nyt haukun. Teen sen kuitenkin puolittain vasten tahtoani, sillä pelitunteja on takana runsaasti ja olen niistä nauttinut. Missä siis mättää?
Ennen kuin menen asiaan, todetaan nyt heti kättelyssä yksinpelistä seuraavaa: En sitä kokeillut sekuntiakaan, enkä tule kokeilemaan. Pelikokemus on netissä käytännössä täsmälleen sama, paitsi että sen saa jakaa muiden kanssa. Lopussa komeilevasta pistemäärästä voi huoletta vähentää ainakin 10 pistettä, jos netissä pelaaminen ei kiinnosta, tai ei ole jostain syystä mahdollista.
Hellgaten maailmassa asiat ovat menneet reisille. Ihmiskunta on lähes kokonaisuudessaan listitty helvetistä hyökänneiden rumilusten toimesta ja pelaaja on yksi harvoista selviytyjistä. Ajan myötä ihmiset ovat kuitenkin onnistuneet kehittämään aseistusta, välineistöä ja magiaa, joilla demoneita vastaan taistelu onnistuu enemmän kuin hyvin.
Käytännössä pelin maailma toimii täsmälleen samalla tavalla kuin sen henkisen edeltäjän. Asiat, kuten kaupankäynti, tehtävien vastaanottaminen ja palauttaminen, sekä mahdollinen peliseuran etsintä hoidetaan levähdyspaikoilla, joista sitten pääsee teleporttaamaan erilaisiin tyrmiin, Lontoon kaupunginosiin ja sen sellaisiin.
Pelaaja saa valita useiden hahmoluokkien väliltä ja jotkut luokista ovat aseilla räiskiviä hemmoja, joita pelataan ensimmäisen persoonan kuvakulmasta, kun taas toiset heiluttelevat miekkoja, jolloin kamera siirtyy hahmon selän taakse. Käytännössä toiminta on kuitenkin molemmilla siinä määrin itseään toistavaa, että hyvä, jos yhden keskimääräisen toimintapelin pelilliset ainekset saa kasaan. Lähitaistelijoilla mennään lähelle ja pidetään nappulaa pohjassa tai rämpytetään, aseistetuilla hahmoilla pysytään kaukana ja tehdään samoin. Välillä painellaan numeronäppäimiä näppäimistöstä erilaisten juomien, esineiden tai taitojen aktivoimiseksi. Aivan kuten Diablossa, eniten kuluu terveyttä ja energiaa palauttavia juomia.
Vihollisia vyöryy päälle isoja määriä tasaiseen tahtiin ja erilaista niitattavaa on ilahduttava määrä. Toimintaa vaivaa kuitenkin se, että lähes jokainen taistelu tuntuu samanlaiselta. Itse tykästyin Marksman–luokan pelaamiseen, joka tarkoittaa sitä, että taistelut etenevät seuraavasti: Tähtää vihollista, pistä liipasin pohjaan. Jos vihollinen tulee kohti, pakita samalla. Jatka kunnes vihollinen on kuollut. Ei taistelu muissakaan toimintaroolipeleissä yleensä sen kummempaa ole ollut, mutta kolmas ulottuvuus tuo mukanaan kaipuun edes jonkinlaisia taktisia elementtejä kohtaan.
Kentät generoidaan satunnaisesti, joten samoja tasoja ei joudu kerrasta toiseen tahkoamaan. Harmi vain, että generoidut kentät ovat käytännössä kaikki aivan samasta puusta veistettyjä ja ympäristövaihtoehtoja on vain muutama. Tämä on ymmärrettävää ja on hienoa, että joku on 3D-maailmassa uskaltanut ottaa tämän ensiaskeleen. Tekniikka ei kuitenkaan pelistä viihdyttävää tee, kun totuus on se, että käytävät vain kääntyilevät vähän eri suuntiin kuin viimeksi samassa paikassa.
Okei, eli itse toiminta voisi olla parempaakin. Miksi tätä sitten kukaan pelaisi? Lyhyesti sanoen, koska keräily on kivaa ja hahmonkehitys on kivaa. Näitä molempia Hellgatessa riittää loputtomasti. Kokemustasojen noustessa hahmolleen saa attribuutti- ja taitopisteitä, joilla saa nostettua hahmonsa tehokkuutta ja ostettua uudenlaisia tappometodeja. Esimerkiksi Marksmanilla kokemustasojen myötä saa erilaisia, toinen toistaan tehokkaampia kranaatteja, ilmaiskuja, tietyn asetyypin vahinkomäärän parannukseen liittyviä taitoja ja näin edespäin. Nämä tuovat pelikokemukseen edes hieman muutosta.
Hahmonkehitystä vielä isommassa roolissa on ehdottomasti varusteiden kerääminen. Demoneilta tippuu jatkuvaan tahtiin eritasoista rojua, jota voi joko myydä, pistää osiksi tai pistää päälle. Pomohirviöillä sekä normihirviöitä vaikeammin tapettavilta ”harvinaismöröiltä” tippuu kovaa kamaa normaalia todennäköisemmin. Pelissä on jatkuvasti sellainen fiilis, että se paljon haluamani hurjan kova pyssy voi olla vain yhden tapon päässä ja tämä pitää keräämisestä nauttivan pelaajan tiukasti otteessaan. Lähes kaikkia varusteita saa päivitettyä korkeammille tasoille ja niihin saa lisättyä uusia ominaisuuksia. Tähän käytetään pelirahaa ja hyödyttömien varusteiden romuttamisesta saatuja osasia. Lisäksi aseisiin saa pultattua lisäosia, jotka parantavat niiden ominaisuuksia. Levähdyspaikoilla saa myös vaihtaa osasia erilaisiin varusteisiin tai lisäosiin.
Varsinkin verkkopelejä on viime vuosina testattu ahkerasti avoimilla testijaksoilla, joiden aikana peliä pääsee pelaamaan ilmaiseksi, jotta mahdolliset bugit saadaan korjattua ennen pelin varsinaista julkaisua. Näin tehtiin myös Hellgaten kohdalla, mutta homma jäi selkeästi kesken. Ensimmäisen viikon ajan peli oli suurelle osalle pelaajista käytännössä pelikelvoton. Peli kaatuili testatessani vähintään kerran parissa tunnissa ja ruudunpäivitys lakkasi kuin seinään aina kun kovalevy kävi. Sittemmin ihan pahimmat bugit on korjattu, mutta peli on edelleen täynnä pelaamista haittaavia ja ärsyttäviä ongelmia. Hyvänä esimerkkinä toimii jatkuvasti toistuva tilanne, jossa pelikaveri muuttuu näkymättömäksi ja asia on korjattavissa ainoastaan palaamalla edelliselle alueelle ja tulemalla takaisin.
Käyttöliittymä on jossain huonon ja hirveän välimaastossa. Lähes mitkään elementit eivät ole liikuteltavissa ja todella usein, kun haluaa avata jonkun tietyn valikon, on joku muu samalla hetkellä tarpeellinen suljettava. Tämänkaltaisessa pelissä valikkoja on käytettävä jatkuvasti, joten puutteellinen toteutus on anteeksiantamatonta. Grafiikat ovat tuulahdus muutaman vuoden takaa, mutta ajavat asiansa – paikoitellen ympäristöt ovat jopa ihan tunnelmallisia. Bugikorjausten jälkeen peli pyöri koneellani täysillä asetuksilla varjoja lukuunottamatta täysin nykimättä. Äänet eivät ärsytä, eivätkä vakuuta. Rätätätätätätä tai läts läts läts, squuuueek, aaaaaargh. Joskus ehkä PUM. Toista.
Mitä tehdä pelille, jonka tietää olevan keskeneräinen ja varman päälle suunniteltu, keskinkertainen teos? Pitäisi varmaan antaa keskinkertaiset pisteet, mutta kun Hellgaten pelaaminen on ihan aidosti ollut hauskaa. Siispä annan pisteet, joita peli ei välttämättä ansaitse. Kehoitan kuitenkin vakavasti kaikkia niitä, joita Diablon kaltaiset toimintaroolipelit eivät ole addiktoineet vähentämään pisteistä runsaalla kädellä ja harkitsemaan ostosta enemmän kuin kahdesti. Niin hyvä peli ei missään tapauksessa ole, että maksaisin siitä kuukausimaksua, jolla nettipeliin saa lisäsisältöä ja esimerkiksi enemmän tilaa kerätylle rojulle. Rahastamisen maku suussa on voimakas, kun peli ei tunnu edes valmiilta eikä ole varsinainen MMO.
Konsepti kohdallaan
Ennen kuin menen asiaan, todetaan nyt heti kättelyssä yksinpelistä seuraavaa: En sitä kokeillut sekuntiakaan, enkä tule kokeilemaan. Pelikokemus on netissä käytännössä täsmälleen sama, paitsi että sen saa jakaa muiden kanssa. Lopussa komeilevasta pistemäärästä voi huoletta vähentää ainakin 10 pistettä, jos netissä pelaaminen ei kiinnosta, tai ei ole jostain syystä mahdollista.
Hellgaten maailmassa asiat ovat menneet reisille. Ihmiskunta on lähes kokonaisuudessaan listitty helvetistä hyökänneiden rumilusten toimesta ja pelaaja on yksi harvoista selviytyjistä. Ajan myötä ihmiset ovat kuitenkin onnistuneet kehittämään aseistusta, välineistöä ja magiaa, joilla demoneita vastaan taistelu onnistuu enemmän kuin hyvin.
Conan + Rambo = Pandat Demonille
Pelaaja saa valita useiden hahmoluokkien väliltä ja jotkut luokista ovat aseilla räiskiviä hemmoja, joita pelataan ensimmäisen persoonan kuvakulmasta, kun taas toiset heiluttelevat miekkoja, jolloin kamera siirtyy hahmon selän taakse. Käytännössä toiminta on kuitenkin molemmilla siinä määrin itseään toistavaa, että hyvä, jos yhden keskimääräisen toimintapelin pelilliset ainekset saa kasaan. Lähitaistelijoilla mennään lähelle ja pidetään nappulaa pohjassa tai rämpytetään, aseistetuilla hahmoilla pysytään kaukana ja tehdään samoin. Välillä painellaan numeronäppäimiä näppäimistöstä erilaisten juomien, esineiden tai taitojen aktivoimiseksi. Aivan kuten Diablossa, eniten kuluu terveyttä ja energiaa palauttavia juomia.
Vihollisia vyöryy päälle isoja määriä tasaiseen tahtiin ja erilaista niitattavaa on ilahduttava määrä. Toimintaa vaivaa kuitenkin se, että lähes jokainen taistelu tuntuu samanlaiselta. Itse tykästyin Marksman–luokan pelaamiseen, joka tarkoittaa sitä, että taistelut etenevät seuraavasti: Tähtää vihollista, pistä liipasin pohjaan. Jos vihollinen tulee kohti, pakita samalla. Jatka kunnes vihollinen on kuollut. Ei taistelu muissakaan toimintaroolipeleissä yleensä sen kummempaa ole ollut, mutta kolmas ulottuvuus tuo mukanaan kaipuun edes jonkinlaisia taktisia elementtejä kohtaan.
Onhan tää sontaa, mutta jos vielä hetken pelaisi
Okei, eli itse toiminta voisi olla parempaakin. Miksi tätä sitten kukaan pelaisi? Lyhyesti sanoen, koska keräily on kivaa ja hahmonkehitys on kivaa. Näitä molempia Hellgatessa riittää loputtomasti. Kokemustasojen noustessa hahmolleen saa attribuutti- ja taitopisteitä, joilla saa nostettua hahmonsa tehokkuutta ja ostettua uudenlaisia tappometodeja. Esimerkiksi Marksmanilla kokemustasojen myötä saa erilaisia, toinen toistaan tehokkaampia kranaatteja, ilmaiskuja, tietyn asetyypin vahinkomäärän parannukseen liittyviä taitoja ja näin edespäin. Nämä tuovat pelikokemukseen edes hieman muutosta.
Hahmonkehitystä vielä isommassa roolissa on ehdottomasti varusteiden kerääminen. Demoneilta tippuu jatkuvaan tahtiin eritasoista rojua, jota voi joko myydä, pistää osiksi tai pistää päälle. Pomohirviöillä sekä normihirviöitä vaikeammin tapettavilta ”harvinaismöröiltä” tippuu kovaa kamaa normaalia todennäköisemmin. Pelissä on jatkuvasti sellainen fiilis, että se paljon haluamani hurjan kova pyssy voi olla vain yhden tapon päässä ja tämä pitää keräämisestä nauttivan pelaajan tiukasti otteessaan. Lähes kaikkia varusteita saa päivitettyä korkeammille tasoille ja niihin saa lisättyä uusia ominaisuuksia. Tähän käytetään pelirahaa ja hyödyttömien varusteiden romuttamisesta saatuja osasia. Lisäksi aseisiin saa pultattua lisäosia, jotka parantavat niiden ominaisuuksia. Levähdyspaikoilla saa myös vaihtaa osasia erilaisiin varusteisiin tai lisäosiin.
Jos testaan, en maksa. Jos maksan, en testaa
Käyttöliittymä on jossain huonon ja hirveän välimaastossa. Lähes mitkään elementit eivät ole liikuteltavissa ja todella usein, kun haluaa avata jonkun tietyn valikon, on joku muu samalla hetkellä tarpeellinen suljettava. Tämänkaltaisessa pelissä valikkoja on käytettävä jatkuvasti, joten puutteellinen toteutus on anteeksiantamatonta. Grafiikat ovat tuulahdus muutaman vuoden takaa, mutta ajavat asiansa – paikoitellen ympäristöt ovat jopa ihan tunnelmallisia. Bugikorjausten jälkeen peli pyöri koneellani täysillä asetuksilla varjoja lukuunottamatta täysin nykimättä. Äänet eivät ärsytä, eivätkä vakuuta. Rätätätätätätä tai läts läts läts, squuuueek, aaaaaargh. Joskus ehkä PUM. Toista.
Pisteytä nyt sitten tässä
Mitä tehdä pelille, jonka tietää olevan keskeneräinen ja varman päälle suunniteltu, keskinkertainen teos? Pitäisi varmaan antaa keskinkertaiset pisteet, mutta kun Hellgaten pelaaminen on ihan aidosti ollut hauskaa. Siispä annan pisteet, joita peli ei välttämättä ansaitse. Kehoitan kuitenkin vakavasti kaikkia niitä, joita Diablon kaltaiset toimintaroolipelit eivät ole addiktoineet vähentämään pisteistä runsaalla kädellä ja harkitsemaan ostosta enemmän kuin kahdesti. Niin hyvä peli ei missään tapauksessa ole, että maksaisin siitä kuukausimaksua, jolla nettipeliin saa lisäsisältöä ja esimerkiksi enemmän tilaa kerätylle rojulle. Rahastamisen maku suussa on voimakas, kun peli ei tunnu edes valmiilta eikä ole varsinainen MMO.
Hellgate: London (Tietokonepelit)
Kaikista epäkohdistaan huolimatta Hellgate on ristiriitaisen hauska kokemus, ainakin kaveriporukassa.
- Loputtomasti paranneltavaa hahmossa ja varustuksessa
- Useita vaikeustasoja
- Kavereiden kanssa lahtaaminen on yksinkertaisesti hauskaa
- Uskomattoman buginen ainakin netissä
- Käyttöliittymä on turhauttavan huono
- Rahastus nettipelin lisäominaisuuksista ärsyttää
Keskustelut (4 viestiä)
30.11.2007 klo 20.39
03.12.2007 klo 19.00
06.12.2007 klo 13.00
18.10.2008 klo 18.47