On ehkä hieman ironista, että uusien ideoiden ollessa ainakin pelaajien puheissa kullan arvoisia, yksi arvostetuimmista pelitaloista maailmassa on olemassaolevien hittikonseptien laadukkaaseen iterointiin keskittyvä Blizzard Entertainment. Valitusta asiasta ei ainakaan täältä suunnalta kuulu, sillä kyseisen lafkan tuotokset ovat järjestäen syöneet elämästäni kohtuuttomia määriä tunteja, genrestä riippumatta. Tähän kykeni myös jo kunnioitettavaan ikään ehtinyt Diablo 2, jonka jatko-osaa olen odotellut mielessäni kysymys siitä, että vieläkö vanhasta hiirisormesta irtoaa kliksutusta tarpeellisella hertsillä. Irtoaahan siitä, kun addiktion taso viritetään sopivan korkealle, ja senhän Blizzard osaa.




Lähes kaikki varmasti tietävät, mistä Diablosta on kysymys. Jos poikkeuksia löytyy, asia korjaantuu hyvin nopeasti: Isometrisestä kuvakulmasta kuvatussa pelissä pelaajan tehtävä on klikkailla hiiren nappuloita ja näppäimistöä sellaisin tavoin, että päälle jatkuvasti vyöryvät demonimassat hajoavat palasiksi, palavat tuhkaksi ja niin edespäin. Vaikka peli periaatteessa antaa pelaajalle tehtäviä, kyse on hyvin suoraviivaisesta toiminnasta. Kartta kertoo mihin mennään, ja sankari voi olla aivan varma siitä, että määränpäässä odottaa vino pino demoneita valmiina rähisemään, eikä juuri mitään muuta.

Tämä saattaa kuulostaa tylsältä, ja sitä se paperilla onkin. Diablon viehätys nojaa kaikkeen muuhun kuin monipuolisuuteen. Taistelu on sujuvaa ja hektistä verikarkeloa, jota suoritetaan huolella suunnitellussa ja komeassa maailmassa. Vastaan tulee kasapäin perusjanttereita, kovempia erikoisvastustajia ja varsinaisia pomoja. Juonen etenemisen lisäksi palkinnoksi jaellaan kokemustasoja, ja varusteita. Hahmon kehittäminen, varusteiden parantelu etulinjassa, onkin Diabloiden suurin addiktiivinen tekijä.




Ensimmäinen valinta uudelle pelaajalle on hahmoluokka. Tarjoilla ovat lähitaisteluun erikoistuneet Barbarian ja Monk, kauempaa räiskivät Demon Hunter ja Wizard sekä apuriotuksista nauttiva Witch Doctor. Kaikilla luokilla on valittavissa läjä erilaisia taitoja, joista samaan aikaan käyttöönsä saa maksimissaan kuusi. Taitoja saa lisäksi mukautettua niitä muokkaavilla riimuilla, joita avautuu käytettäväksi taitojen tavoin kokemustasojen noustessa. Muutaman sekunnin viivettä lukuunottamatta taitojen tai riimujen vaihtamiselle ei ole asetettu mitään rajoitteita, joka mukavasti mahdollistaa vaivattoman erilaisten yhdistelmien kokeilemisen ja löytämisen rähinän ohella.

Taistelu on viimeisen päälle hiottua, hiirenvalmistajien sponssaamaa klikkijuhlaa. Parhaimmillaan kimpussa on kymmenittäin otuksia, mutta ei se mitään, sillä pelaajalle on hahmoluokasta riippumatta annettu aseet melkoiseen massatuhoon. Muutamien sekuntien sisään kuolevat perusimpit lasketaan kymmenissä, kun barbaarini pistää maan tärisemään ja pyörii ympäriinsä kuin hyrrä valtava miekka käsissään. Vaikka homma on sinällään simplististä, ei haastetta pelin edetessä kuitenkaan puutu. Erityisesti satunnaisilla erikoiskyvyilla varustetut erikoisvastustajat voivat aiheuttaa useampiakin kuolemia huolimattomalle sankarille.




Satunnaisuus on oikein käytettynä hieno asia, ja tämä Blizzardilla tiedetään. Vastustajilta tipahtelevat varusteet sekä niiden ominaisuudet, tyrmien kartat ja erikoishirviöiden ominaisuudet ovat kaikki pääsääntöisesti joka pelikerralla erilaisia. Tämä antaa sisällölle lisää ikää, jota se kyllä kovasti kaipaakin. Demoneita ei nimittäin kuulu jättää rauhaan heti pääpahan kuoltua, vaan siitä haasteet vasta alkavat. Normal-tason jälkeen pelaajalle avautuu Nightmare, sitten Hell ja lopuksi jo monet raivon partaalle saanut Inferno. Vaikeustasojen halki jatketaan luonnollisesti samalla hahmolla, eli taitonsa ja varusteensa saa pitää. Pelin aloittaminen alusta ehkä kuulostaa tylsältä, mutta vaikeampien haasteiden kohtaaminen vaivalla varustetulla ja rakennetulla hahmolla on ihan hauskaa, vaikka juonen ja maailman osalta sisältöä kierrätetäänkin. Kokemustasoja on 60, näiden jälkeen keskitytään pelkästään varusteiden paranteluun. Kaikista mielipuolisimmille rotanrunttaajille on tarjolla myös Hardcore-moodi, jossa hahmon kuolema on lopullinen. Itseni pelkkä idea ajaa jo turhaantumiseen.

Varusteita pursuaa joka rakosesta niin, että keräilyhulluakin hirvittää. Värikoodeilla eri arvoluokkiin jaettujen varusteiden statistiikat pääosin arvotaan, joten samalla värikoodilla ja tasovaatimuksellakin oleva varuste on käytännössä joka kerta erilainen. Suurin osa käyttökelpoisesta kamasta tippuu hirviöiltä, niin normaaleilta kuin pomoiltakin, mutta myös arkkuja ja luukasoja koluavalla voi käydä onni. Monia varusteita voi parannella myös maailmasta löytyvillä jalokivillä. Onpa pelaajille annettu mahdollisuus myös koota omia varusteitaan aika yksinkertaisella rakentelusysteemillä, jossa turhat kamat pistetään osiksi ja osista sitten rakennetaan jotain toivottavasti mieluisampaa.




Moninpeli on tehty mahdollisimman mutkattomaksi. Maksimissaan neljä pelaajaa voi mättää demoneita yhteistyössä. Vastustajien voimat ovat suhteessa palvelimelta sillä hetkellä löytyvien pelaajien määrään, ja liittyä tai lähteä voi milloin ikinä huvittaa. Samassa vaiheessa juonta olevia pelaajia löytyy kaikilta vaikeustasoilta muutamalla hiiren klikkauksella. Sinällään muiden kanssa pelaaminen ei eroa yksin suorittamisesta mitenkään, mutta niin se vain on monin kerroin hauskempaa. Itselläni portit muille pelaajille pysyivät suljettuina ainoastaan, kun toisella silmällä piti katsoa MM-pelejä telkusta. Merkittävänä erona edellisosaan kaikki saavat niin vastustajilta kuin muualtakin omat roippeensa, enää parhaat kamat eivät siis päädy nopeimmille hiirikäsille.

Diablo 3 vaatii, pelasit sitten yksin tai kaverien kanssa, nettiyhteyden. Syiksi on erinäisten osapuolien toimesta esitetty niin kopioinninsuojausta, huijausten estämistä, kuin helpompaa kehitystyötä, kun moninpeli piti tehdä joka tapauksessa. Oli syy missä tahansa, hommasta löytyy hyvät ja huonot puolensa. Päällimmäinen huoli on tietysti se, että nettiyhteys pätkii, tai että Blizzardin palvelimet ovat jojossa. Jälkimmäinen on osoittautunut ihan aidoksi ongelmaksi jo ensimmäisen viikon aikana. Tokihan näin suositun tuotteen julkaisussa oli odotettavissakin ongelmia, mutta ei tämä tee siitä yhtään vähemmän mälsää, kun pelailut loppuvat Blizzardin "huoltotöihin", oli tarvetta netissä pelaamiseen tai ei. Toisaalta on kiva, että yksinpeliä varten luodut hahmot toimivat suoraan muiden kanssa, ja eihän huijareita kukaan jaksa katsella. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hyvin Diablo 3 myy (päätoim. huom: jo yli 6 miljoonaa), ja saadaanko palvelinongelmat ratkaistua lopullisesti. Käsittääkseni pelin kannalta kriittistä laskentaa suoritetaan palvelinpäässä, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että edes yksinpeliä varten tätä peliä voi olla äärimmäisen vaikea murtaa. Jos homma lopulta toimii kuten piti, tätä tullaan varmasti näkemään lisää tulevaisuudessa.




Pelaajille on käytettävissä myös huutokauppa, joka ainakin minussa herättää hieman ristiriitaisia tunteita. Ongelma on siinä, että kaikkea mahdollista on tarjolla, ja sitä on tarjolla paljon. Tämä ajaa hinnat alas, joka taas tarkoittaa sitä, että hetkenä kuin hetkenä hahmollensa saa ostettua reilusti keskitason varustusta kovemmat kamat kohtuuhintaan. Tämähän olisi pelkkää plussaa, mutta kun koko pelin idea nojaa niin kovasti rojujen keräilyyn. Jos niskassa on jo pelkästään huippuromppeita, menee demonijahdin viehätyksestä osa hukkaan, sillä tiedossa on, että kunnollisen päivityksen löytyminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Eihän huutokauppaa pakko ole käyttää, mutta kuka toisaalta tahtoo olla porukan selvästi heikoin sankari vain periaatekysymysten takia. Oikealla rahalla toimiva huutokauppa on vasta tuloillaan, joten sitä on vaikea kommentoida, mutta todettakoon että oikean rahan sotkeminen pelimaailmaan on kirjoissani aina negatiivinen asia.

Teknisesti peli on huoliteltu, mutta varustettu kauneusvirheellä. Tämä on pelimoottori, joka "pätkii" enemmän kuin riittävällä kokoonpanolla hienoisesti, asetuksista riippumatta. Omalla i7-860/8G/560Ti/SSD -kokoonpanollani ruudunpäivitys on numeroiden valossa tasaista, mutta silmieni mukaan ei. Samasta ovat forumeilla valittaneet monet, joten korjausta on toivon mukaan luvassa.

Diablo 3 on juurikin sitä, mitä siltä odotettiin. Se on aikaisemmille osille uskollinen, huolella tuotettu ja addiktiivinen. Blizzardin palvelinongelmat, huutokaupan osittain vioittama kamojen keräilyn viehätys ja tunne siitä, että tämä on tullut koettua ennenkin, ovat ongelmista ainoat merkittävät. Asioiden toimiessa mikään näistä ei kuitenkaan pyöri mielessä, vaan se seuraava avautuva taito, tai entistäkin julmempi mora. Bring it, Torchlight 2.