Palataan vuoteen 1998, jolloin Raccoon Cityn alla Umbrella kehittelee bioaseita. Petturuuden merkkejä osoittava tutkija William Birkin haluaisi myydä kehittelemänsä G-viruksen valtiolle. Vastalauseeksi Umbrella lähettää persoonattomista hi-tech sotilaista koostuvan Wolfpack-iskujoukon noutamaan näytteen haltuunsa. Hakureissu ei ole ongelmaton, joten pian viruksen lievempi versio muuttaa koko kaupunkin asukkaat ihmislihaa himoaviksi zombeiksi.

Juoni seurailee hetkittäin Resident Evil 2:sta, mutta kirjoittajat ovat päättäneet heittää tapahtumilla häränpyllyä ja soveltaneet omiaan. Alunperin Birkinin oli tarkoitus palkata henkivartijoita turvaamaan elämäntyönsä. Operation Raccoon Cityssä hän on onnistunut haalimaan pataljoonan verran palkkasotureita. Näin Slant Six Games on kehitellyt lahon aasinsillan luodakseen Resident Evil -universumiin sijoittuvan spinoff SOCOM-räiskintänsä, joka jatkaa kehittäjän kolmen kehnon SOCOM-pelin sarjaa.




Wolfpack saa tehtäväkseen putsata kaupungista kaiken, mikä viittaa Umbrellan osuuteen viruksen leviämisessä. Zombiepidemia on vain syy täyttää Raccoon City sopivasti rinnan korkuisilla autoilla, laatikoilla ja betonilohkareilla. Sarjaan peli liittyy – ei käytännössä mitenkään. Se ei laajenna Resident Evil 2:n juonta, eikä varsinkaan tuo siihen toista näkökulmaa. Kaupungista on poimittu pimeimmät kadut, tylsimmät rakennukset sekä harmaimmat Umbrellan tilat taistelutantereiksi. Yhteenottoja häiritsee toisinaan hitaasti laahustavat zombit, Lickerit sekä muut tutut hirviöt. Erikoisjoukkojen ja palkkasotureiden välinen laukausten vaihto tekee pelistä geneerisen. Tympäyttävän. Aivot rampauttavan.

Kampanja on tarkoitettu nelinpelattavaksi. Tai oikeastaan en voi olla aivan varma. Puuttuva jaetun ruudun mahdollisuus viittaisi yksinpeliin. Jokainen pelaaja valitsee yhden hahmon Wolfpackista. Tappelua käydään siitä, kuka saa pelata näkymättömyyden taitavalla Vectorilla. Yhteistyötä ei vaadita, eikä siihen houkutella. Kehittäjät olisivat voineet laskuuttaan edes kopioida kimppapelien esimerkkiä Army of Twosta tai… *köh*, Resident Evil 5:sta. Suojatulen ampuminen on hyödytöntä, kaveria ei voi pelastaa zombien hyökkäyksiltä eikä haavoittunutta voi raahata suojien taakse. Kuolleet voi virvoittaa, kunhan painaa nappia ja seisoo tönkkönä vieressä. Tiimin jäsenet ovat turhia mannekiineja, jotka ovat vain tiellä.




Kauttaaltaan pimeistä tapahtumapaikoista puuttuu elävyys ja tunnelma, jota ilman missään ei tee mieli viipyä eikä mitään tutkia. Kunhan juostaan läpi ja räiskitään. Myös toiminnasta puuttuu se jokin. Aseet ovat tehottomia lussuja. Elävät kuolleet sentään hyytyvät yhteen pääosumaan. Ihmissotilaat kestävät kymmeniä pääosumia tai kaksi kranaatinheittimen ammusta kehoon. Monet viholliset eivät edes reagoi osumiin. Kun Hunteria on sorvannut kaksi lippaallista päähän eikä se kaadu, mutta toisella kerralla muutama panos riittää, alkaa epäilemään ettei peli edes aina rekisteröi osumia.

Osumiin reagoinnin vähäisyyden syy lienee tekoäly(ttömyys). Zombien hidasälyisyyttä odottaa luonnostaan. Halataan seiniä, laahustetaan ohi, pyöritään ympyrää. Sitten huomaa, että vieressäni bottitoveri tekee samaa tyhjentäessään aseensa seinään. Jos neljän hengen tiimiä ei ole saanut kasaan, on korvaavien bottien elämäntehtävä ärsyttää pelaajaa. Juostaan miinoihin, tukitaan poistumistiet ja ammutaan pelaajaa. Ennen kuolemaa hankitaan virustartunta, jotta kuoleman jälkeenkin voidaan palata zombina ahdistelemaan. Tasapuolisuutta antaa vihollissotilaat, jotka tyytyväisenä seisoskelevat keskellä huonetta tai tulevat suojasta esiin ladatessaan asetta. Kranaatteihin reagoidaan yleensä KÄVELEMÄLLÄ pois räjähdysetäisyydeltä. Tosin kun kranaattien teho vastaa kävyn nakkaamista otsaan, niin samapa tuo.

Suojaräiskintä ei toimi, kun tekoäly ei ymmärrä suojautua. Lähietäisyydelle pyrkivät zombit välittävät suojista vielä vähemmän. Lisäksi kaikki vastustajat ovat yksissä tuumin liittoutuneet pelaajaa vastaan, usein välittämästä toisistaan. Tiimiläisistä tai palkkasotilaisista kiinnostutaan vain, jos ne alkavat vuotaa verta. Tällöin kaikki verenhimoiset ryntäävät päälle. Samalla vastustajia spawnataan tyhjästä lisää. Tasapainottavasti niitä myös katoaa tyhjyyteen, jopa suoraan tähtäimestä. Ilmeisesti bugit korjaavat satoa pois. Jo mainittu tartuntamahdollisuus on kesken jäänyt idea. Itsensä parannus hoituu kerättävällä hyttysmyrkyllä. Kaverit parantaa niskalaukauksella, sillä muuta keinoa ei ole. Sitten vain herättää henkiin, jos peli ei jälleen kadota ruumiita savuna ilmaan.




Koko haisevan komeuden kruunaa se, ettei sitä ole edes yritetty viimeistellä. Pelihahmojen taitoja tai aseita ei ole millään muotoa tasapainotettu. Näkymättömyys on niin rikki, että sillä voi skipata puolet taisteluista. Jota tekee ihan mielellään etenkin suuremmissa taisteluissa, jotka tökkivät häiritsevän paljon. Tehtävät tuntuvat irrallisilta kohtauksilta ilman selvää jatkuvuutta. Erityisesti antiklimaattisesta lopputaistelusta puuttuu ilmeisesti oleellisia välivideoita,sillä lopetuksessa ei ole mitään järkeä. Juoni tosin on Resident Evil -fanikunnan päälle kusemista, kuten osoittaa mahdollisuus teloittaa kaksi sarjan kannalta oleellista hahmoa.

Leikittelin viime vuonna ajatuksella, että tavoitteenani olisi läpäistä kaikki Resident Evilit. Myös spinoffit. Se, ja vain se, oli syy, jonka vuoksi jaksoin loppuun asti. Pieni lohtu, että kampanjalla on pituutta vain seitsemän tasoa. Lisää luonnollisesti olisi myynnissä DLC:nä. Lopputekstien aikana nauroin ääneen laadunvarmistuksen tiimille. Tekstien jälkeen tahdoin käpertyä sikiöasentoon ja itkeä itseni uneen. Lähtöasetelmana paluu Raccoon Cityyn hypetti minut. Vaan peliä ei edes vilkaisisi, jos kaikki yhden käden sormilla laskettavat viittaukset Resident Eviliin raapaistaisiin pois.

Maaliskuun lopulla uutisoitiin Sonyn aikomuksista sulkea SOCOM-studio. Valitettavasti kyseessä ei ollut Slant Six Games, vaan oikeasti hyviä pelejä kehittänyt Zipper Interactive.