Ninjapoika Naruto on jo useamman vuoden ajan seikkaillut niin painotuotteiden kuin televisionkin puolella, joten ei ole yllättävää, että kyseinen anime-pläjäys on sittemmin kääntynyt myös varsin perinteiseksi tappelupeliksi. Vaan riittääkö trilogian toisesta osasta, Naruto Ultimate Ninja 2:sta riemua muillekin kuin innokkaimmille fanipojille?



Päällisin puolin kaikki on kunnossa. Cel-shading -tekniikkaa hyödyntävä graafinen toteutus hivelee silmiä, ääninäyttelijät ovat tilanteen tasalla, tarinamoodin ohella turpajuhlat onnistuvat perinteiseen tapaan myös kaverin kanssa kahdestaan, liikkeitä voi näppärästi harjoitella erillisessä harjoittelumoodissa ilman pelkoa pelin ennenaikaisesta loppumisesta ja kerättävää roinaa ja avattavaa sisältöä on vaikka muille jakaa. Viimeksi mainittu ominaisuus tosin lämmittänee lähinnä sarjan ystäviä, sillä ainakaan itse en ruudulta ihmeteltävien hahmomallien tai tekniikkavideoiden keräämisestä suurtakaan lisäarvoa löytänyt.

Tappelut ovat pääosin kaksiulotteista peruskauraa. Närää herättää lähinnä se, että varsinaisia hyökkäysnappeja ei ole kuin yksi (muut on varattu hypyille, erikoisliikkeille, esineille ja torjunnoille), mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että napin hakkaamisen tuloksena on usein pitkähkö combo, jota ei halutessaan enää pystykään pysäyttämään. Vihollisen väistäessä tämä saattaa johtaa esimerkiksi kentältä putoamiseen (mikäli areena on laidoiltaan avonaista mallia), eikä nopeista väistöistä tai puolenvaihdoista turhan usein seuraava pitkähkö hyökkäys täysin väärään suuntaan jaksa sekään kovin montaa kertaa hymyilyttää.

Sama ongelma pätee myös torjuntoihin. Mikäli vastustajan liikesarjan ensimmäistä iskua ei ehdi blokata, voi loput unohtaa, ja torjunnan onnistuessa taas peukaloitaan pääsee pyörittelemään parhaimmillaan useammankin sekunnin ajan, sillä kyseinen liikesarja ei suojauksesta tule läpi vaikkei torjuntanappia pohjassa pitäisikään. Parhaisiin mätkintöihin verrattuna molemmat ominaisuudet tekevät kontrolleista hieman kömpelön oloisia, mikä puolestaan ei ole omiaan harjoittelumotivaation lisäämiseksi.



Liikkeitä ei sentään tarvitse opetella kuin kerran, sillä samantyyliset hyökkäykset tehdään jokaisella hahmolla aina samalla tavoin, samoin kuin myös voiton kannalta varsin tärkeät ja runsaasti vahinkoa aiheuttavat erikoisliikkeet, joita kultakin hahmolta löytyy kolme kappaletta. Erikoisliikkeitä tehostetaan tyylikkään elokuvamaisilla animaatioilla ja useampiosaiset tekniikat puolestaan toteutetaan joko jotain tiettyä nappia vastustajan kanssa kilpaa hakkaamalla, tattia pyörittämällä tai näppäinsarjoja ohjeiden mukaan riittävän nopeasti painelemalla.

Areenat ovat niin ikään keskimääräistä mielenkiintoisempia. Vaikka mätöt ovat käytännössä kaksiulotteisia, on jokaisella areenalla useampia mahdollisia taistelualueita, joiden välillä hahmot voivat liikkua vapaasti. Esimerkiksi kaupunkikentässä tappelu voi siirtyä kadulta katoille ja talojen väliin pingotetuille pyykkinaruille, minkä ohella joistain kentistä löytyy myös interaktiivisia elementtejä, kuten pelaajan suuhunsa haukkaava jättiläiskäärme. Monipuolisuus lisää mielenkiintoa olennaisesti, sillä tiukassa tilanteessa ei välttämättä ole hyvä ratkaisu valita aluetta, jossa vastustaja pääsee helposti aiheuttamaan pelaajalle lisävahinkoa esimerkiksi katolta viskaamalla tai lampeen hukuttamalla. Joskus voi myös olla paikallaan ottaa hieman etäisyyttä ja pehmittää vastustajaa ninjan työkalupakin perusvarusteilla, kuten heittotähdillä, pommeilla tai myrkyillä, mihin alueiden välillä seikkaileminen tarjoaa oivallisen mahdollisuuden.



Mättöjen vaikeustaso vaihtelee melkoisesti, mistä kiitos kuuluu etenkin tarinamoodissa lähinnä raivoa herättäville voittoehdoille. Ehdottomiksi suosikeiksi näistä nousivat taistelun voittaminen menettämättä enempää kuin puolet energiasta tai jotakin tiettyä erikoisliikettä käyttäen (erilaisista yhdistelmistä nyt puhumattakaan). Onkin sinänsä sääli, että harvinaisen monipuoliset ja mielenkiintoiset taistelualueet tahtovat usein jäädä hyödyntämättä, kun kolmannenkymmenennen uusintaottelun pelossa joutuu lypsämään vastustajia jatkuvasti muutamilla tehokkaaksi havaituilla tekniikoilla. Näiden henkisesti raastavien kamppailujen jälkeen onkin sitten yhtä juhlaa päästä laskemaan höyryjä pihalle normaalisäännöille pelattavissa otteluissa, joita sentään ei tarinamoodistakaan ole täysin unohdettu.

Ei Naruto Ultimate Ninja 2 loppuen lopuksi kuitenkaan yhtään hullumpi tuttavuus ole. Suurimmaksi ongelmaksi nousee lähinnä pelin pinnallisuus, sillä mikäli sarja ei ole entuudestaan tuttu, ei pelistä juurikaan saa irti keskivertomätkintää enempää. Seikkailupeliksi Narutoa eivät muuta muutamat vapaan tutkailun mahdollistavat kohdat tarinamoodissa, minkä lisäksi pelin pariin palaamiselle on tarinan tahkoamisen jälkeen vaikea keksiä hyviä syitä. Yksinpelattavaa toki riittää tämänkin jälkeen erilaisten tehtävien, haasteiden ja hahmonkehityksen muodossa, mutta eivät kyseiset ominaisuudet samalla tavoin toimi porkkanana pelin pariin palaamiselle kuin tarinan seuraavan käänteen selvittäminen. Faneille Naruton hankintaa tuskin tarvitsee erikseen perustella, mutta muutoin sitä on vaikea suositella muille kuin vannoutuneille tappelupelien ystäville.