Elettiin 90-luvun alkuvuosia, kun Bullfrog laski markkinoille pelin nimeltä Syndicate. Tämän vahvasti Blade Runner -leffaa lainanneen, Peter Molyneuxin tuottaman cyberpunk-pelin tunnelma oli omaa luokkaansa, unohtamatta huomattavaa syvyyttä ja avoimuutta. Vaikka peli ei nykystandardien mukaan tunnukaan enää aivan yhtä loistavalta peliltä, istutti se aikoinaan cybersirunsa varsin monen pelaajan takaraivoon. Monen muistikuvissa se säilyy varmasti yhtenä 90-luvun alkupuolen ikimuistoisimmista peleistä.

Minä, kuten varmasti moni muukin, ehdin jo melkein ihmettelemään, miksi näin hienoa peliä ei ole lämmitetty uudelleen pitkään aikaan. Mielipiteitä jakaneesta Syndicate Warsistakin on vierähtänyt aikaa jo hyvän toistakymmentä vuotta. Minä, kuten varmasti moni muukin, en ollut kuitenkaan erityisen innoissani siitä tiedosta, että pelisarja tekisi paluun nykykoneille ensimmäisen persoonan räiskintäpelinä. Alkuperäinen Syndicate oli nimittäin isometrisellä grafiikalla varustettu taktinen räiskintäpeli. Koska elvytysasialle oli kuitenkin laitettu Starbreeze, jonka muutaman vuoden takainen The Darkness säväytti meikäläistä isolla kouralla, päätin antaa heille mahdollisuuden todistaa ennakkoluuloni turhiksi.



Eletään vuotta 2069. Maailmaa pyörittävät megakorporaatiot, eli syndikaatit. Juuri mikään ei ole siis varsinaisesti muuttunut reilussa 60 vuodessa. Mitä nyt kuluttajien seuraamiseen ei enää hyödynnetä pelkästään älypuhelimien tietoturva-aukkoja. iPodit ja muut älyvempaimet löytyvät joka jannulta jo sisäänrakennettuina pääkopasta, mikä mahdollistaa yksilötason seurannan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Sitä myötä megayritykset saavat oivan mahdollisuuden kontrolloida maailman menoa varsin määrätietoisella otteella. Rankemmalla kädellä modifioidut agentit pitävät yllä järjestystä - vastahankaan asettuvat yksilöt laitetaan surutta halki, poikki ja pinoon.

Pelisarjan ensimmäisessä inkarnaatiossa pelaaja ohjasti neljää alati kehittyvää kyberagenttia. Nämä laittoivat raskaalla asearsenaalillaan viholliset matalaksi, käännyttäen ohessa myös sivustakatsojat omaan remmiinsä mukaan taistelemaan paremman huomisen puolesta. Starbreezen versio samasta aiheesta vesittyy pääasiassa yhden ainoan henkilön, Miles Kilon harteille. Toki pelaaja saa välillä rinnalleen toviksi pääasiassa hyödyttömän agenttitoverinkin, mutta valtaosa peliajasta vietetään yksikseen niskaan vyöryvien vihollisten varauksettoman huonossa seurassa. Siinä missä nostalgiahuuruisessa ysäriversiossa seikkailtiin pääasiassa avoimehkoissa kaupunkikentissä, on pelaaja ahdettu tällä kertaa ramppaamaan ahtaita käytäviä, joiden varrella ei vain voi eksyä.

Pelisuunnittelu pissii inhasti välillä pelaajan niskaan. Itselläni meinasi tie nousta pystyyn heti ensimmäisen pomovihulaisen parissa, kun olin valinnut tilanteeseen täysin sopimattomat aseet. Tarkkuuskivääri ja pistooli eivät suoranaisesti toimineet salamannopeasti liikkuvan ninjan niittaamiseen. Olisin toki voinut varustautua järkevämmällä varustuksella, vaan kun ei järeämmän pahiksen ilmaantumista osannut mitenkään odottaa.

Silkan ajattelemattoman pelisuunnittelun lisäksi mukaan on eksynyt joitakin inhottavia bugeja, joista toivon mukaan on jo päästy korjaustiedoston ilmestymisen myötä eroon. Vietin aikamoisen tovin pohtien päätäni puhki, kuinka saisin muuan lukitun oven avattua. Tovin epätoivoisen turaamisen jälkeen oli vain pakko todeta, että ovi olikin lukossa vain ja ainoastaan bugin vuoksi. Paluu edelliselle checkpointille korjasi toki kiusallisen tilanteen, mutta pelifiilikset olivat tässä vaiheessa kohtuullisen alamaissa.



Syndicaten audiovisuaalinen anti on varsin tasapaksua tavaraa. Ärsykkeistä mainittakoon, että ylivalotusta käytetään pelissä aivan liikaa. Ääntelypuolelta ei nouse mitään erityismainintaa. Skrillexin työstämällä jytkeellä lienee omat faninsa. Myönnettäköön, että yllättävän hyvin tiukemman taistelun taustalle tuo dubstep-pärinä tuntuu istuvan toimintaa tukemaan.

Pelihahmo saa käyttöönsä uusia cyber-ominaisuuksia tipoittain, ilman mitään mahdollisuutta vaikuttaa varsinaiseen hahmokehitykseen. Pahoitteluni, että sorrun tässä jälleen vertailuun pelin alkuperäiseen version kanssa. En vain voi sille mitään, että se on se Syndicate, jonka minä tunnen ja johon minulla on tunneside. Alkuperäisessä Syndicatessa pelaaja sai itse rahoittaa agenttien kehitystyötä haluamaansa suuntaan. Samaan hengenvetoon on todettava, ettei kansalaisten hypnotisointiakaan nähdä tässä uudelleenkäynnistyksessä wanhan hywän version tavoin. Yksittäisen vihollisen voi kyllä aivopestä tappamaan itsensä ja siinä ohessa toisinaan muutaman kaverinsa, mutta varsinaista lähetystyötä suuremmille massoille ei pääse harjoittamaan.

Yksinpelinä Syndicate on siis hyvin tavanomainen räiskintäpeli. Hyvänä puolena mainittakoon kohtuullisen fiksusti suojautuva tekoälyvihollinen. Välillä vihut rynnivät itsetuhoisesti suoraan kimppuunkin, mutta pääsääntöisesti ne pyrkivät hyödyntämään suojia. Asevalikoimasta löytyy myös tussari, jolla voi ampua tähtäimeen lukittu pahis jopa nurkan takaa. Verkkopelinä Syndicatea voi pelata co-opina kaverinsa kanssa ja tätä on kovasti myös kehuttu. Omaan makuuni yksinpeli sellaisenaan on perin puiseva. Muutkin moninpelitilat ovat olleet pääsääntöisesti pelin ostaneiden makuun, ja monelle jopa se suurin syy hankkia kyseinen peli. Uusimman bugikorjauksen myötä alkuaikojen häiritsevä kaatuilu on sentään saatu osittain kuriin.



Ehkä ensimmäistä kertaa pelaajahistoriani aikana minua todella alkoi ärsyttää pelien tyhmentäminen. Useimmiten tämä niin kutsuttu hölmöntäminen on tarkoittanut sitä, että jotakin puhtaasti ylimääräisiä tai turhia toimintoja on karsittu pelattavuuden nimissä. Uudesta Syndicatesta jää kuitenkin sellainen tuntuma, että ensin on tehty tavallistakin tavallisempi räiskintäpeli, jonka päälle on sitten liimattu jotakin viitteellisiä piirteitä jostakin aiemmin tunnetusta pelistä.

Jotenkin sitä kuvittelisi, että kun jotakin ammoista pelibrändiä lämmitetään, voisi kohderyhmänä olla tämän brändin ennestään tuntevat pelaajat. Starbreezen paukut eivät sittenkään riittäneet riittävän monipuolisen ja omaperäisen pelin tekemiseen, mitä valtavan moni fani olisi Syndicate-brändiltä odottanut. Jos tässä pelissä olisi ollut edes puolet siitä tunnelmasta, jonka Bullfrog onnistui luomaan jo 90-luvun alkupuolen tekniikalla, olisin ollut kovasti paljon tyytyväinen. Valitettavasti suurimman osan ajasta uudella Syndicatella ei ole mitään tekemistä alkuperäisen pelin kanssa oikein millään tasolla. Jos olisin saanut edes yhden nostalgiasävärin tästä pelistä, olisin ilomielin antanut pelille enemmän pisteitä. Onhan tämä nyt perin valitettavaa, että näinkin arvokkaalla nimellä ratsastava peli jättää erittäin laiskan ja halpamaisen rahastuksen maun pelaajan suuhun.