Ostin kerran kauhupelin yleensä luotettavasta nettikaupasta. Se oli dubattu saksaksi. Dialogia piisasi. Moni asia ei ole yhtä pelottava, kuin kommunikointivaikeudet tositilanteessa.

Eikä yhtä hauska. Räiskintäpelissä Binary Domain liikutaan suojasta suojaan robotteja napsien. Liittolaisia ohjeistetaan kuulokemikrofonin kautta. Jos kaadut ja sinulta kysytään, tarvitsetko lääkintää, peli suosittelee vastaamaan "help". Joka ikinen kerta, kun Suomen poika sanoi "help", peli tulkitsi hänen sanovan "nope".

Normal-taso on helppo, joten olin kuolla lähinnä nauruun ensimmäisen tehtävän aikana. Pelattava hahmo Dan on sankarillisen mitäänsanomaton Sam Worthington -klooni. Häntä avustaa perinteinen katu-uskottava kalju tummaihoinen lihasvuori Big Bo. Vastoin ennakkoluulojani innostuin höpisemään. Mahdolliset komennot listataan ja niissä pysyttelin. Forward! Attack! Shoot! Yes! No! Good job! Big Bo tulkitsi mongerruksen siten, että olen pelkuri, joka sanoo koko ajan Bo, haukkuu häntä idiootiksi, ja kehuu itseään, vaikka homma meni puihin. Kuuroutuminen on vakava asia, mutta hukkaan heitetty oli päivä, jona emme nauraneet.

Äänentunnistus on ns. luotettavaa. Sen salat voi oppia. Opettele sanomaan selkeästi "yes", niin saat lääkintää. Komennoilla "take cover", "fall back", "cover me" ja "blitz" sain perille tahtomani (blitzin ollessa komento, jolla porukka suostui hyökkäämään eteenpäin). Se on varsin jäynää se, kun tiukassa paikassa sanot "Bo, Fall back, Rachel, Cover me" ja klaaraat tilanteen itse.



Puolikuuroon kaveriin joka hommansa hoitaa tulee kiinnyttyä. Binary Domain on kiva peli monista tavallisista syistä, mutta takkuisesta vuorovaikutuspuolesta johtuen koin sen harvinaisen kiinnostavana ja täten myös aitona pettymyksenä. Tiimikavereita on useita. Naamat ovat ilmeikkäitä. Näyttely on asiallista. Peli antaa ymmärtää, että vuorovaikutuksella on merkitystä, mutta tämä ei täysin pidä paikkaansa.

Kaverit vakuuttuvat jos olet kovis ja pettyvät jos mokailet. Voit olla ystävällinen tai töykeä. Tiimihenki kehittyy. Tyytyväiset ehdottavat taktiikoita, mutta pettyneet eivät aina edes tottele. Yritin tehdä yhden ystävän, yhden vihamiehen ja iskeä tämän Rachelin. Hän on britti, joka näyttää sotilaalta, toisin kuin supermallimainen tötterötissinen kiinalaispimu. Komentolistasta löytyy "love you". Hoin sitä Rachelille pitkin peliä. Aluksi hän tiuski, että turpa kiinni jenkkisika. Vastaus pehmeni. Lopuksi hän mutisi, että jos tilanne olisi toinen...

Heko heko, paitsi että Binary Domain on korostetun elokuvamainen peli, jossa on lukuisia välinäytöksiä. Oma päätelmäni on se, etteivät suhteet kavereihin vaikuta niihin mitenkään. Lunttasin netistä, etteivät ne vaikutakaan, paitsi parissa pikkuasiassa. Koin sen loukkauksena, kun välinäytökset olivat räikeässä ristiriidassa tekojeni kanssa.

Sitäpaitsi juttu haiskahtaa siltä, että kesken loppui budjetti tai motivaatio. Alussa saat valita kaverisi. Mukana on silti paljon tilannekohtaista dialogia: ikään kuin Biowaren roolipeleissä. Kavereiden kykyjä päivitetään: kuin roolipeleissä. Jaahas, tätä hahmoa kuvaillaan mörssäriksi, kun tällä taas on kiikarikivääri... Ennen kuin olin testailun makuun edes päässyt, peli käytännössä luopui systeemistä ja muuttui suoraviivaisemmaksi.



Kansainvälinen iskuryhmä seikkailee Japanissa 2080-luvulla, koska ihmisen kaltaisia robotteja on luotu laittomasti. Erakkopohattaa on tarkoitus jututtaa. Toivottovasti se ei ole niitä japanilaisia, jotka tykkäävät jättiläisroboteista ja lonkeroista. Ryhmä onnistuu pysymään niinkin salassa, että heidän kintereillään on jatkuvasti robottiarmeija ja vain silloin tällöin poliisit ja talon kokoinen tiskikone.

Aseistetut lapset ja vastarintaliikkeet kuuluvat synkkään tulevaisuuteen. Osa roboteista ei tiedä olevansa robotteja, joten päähenkilöiden rasistinen asenne kummastuttaa. Tarina on onnistuneesti viihteellistettyä eli tyhmennettyä Isaac Asimovia, aivan kuten oli Will Smithin kiva filkka I, Robot. Tekijöillä on selkeä leffamainen visio tiiviistä ja rytmikkäästä rymistelystä. Hieman visiota on vedellä jatkettu. Hahmotkin huokailevat turhautuneena loppuvaiheessa, kun rekka aukeaa taas sylkeäkseen ulos pataljoonan peruspeltiä.

Karkeasti sanoen puoliväliin saakka en lainkaan murehtinut ihmissuhteiden rajoittuneisuutta tai muuta. Viihdyin erinomaisesti. Kuoleminen on lähes mahdotonta lääkintäpaketeista johtuen, mutta suojassa on pysyttävä, tai paketti tuhraantuu. Robotit käyttäytyvät ja varisevat palasiksi tyydyttävän monipuolisesti. Pomotaisteluihin on keskityttävä. Räiskintä taukoaa usein videoon tai puoliautomaattiseen hetkeen, kuten ajeluun vesiskootterilla tai jonkin masiinan operointiin. Se on ymmärretty, että räiskinnässä pitää olla vaihtelua, mutta ei mitään rasittavaa.

Mainittakoon, että useimmat elokuvamaisiksi kehutut pelit olen jättänyt väliin, koska en arvosta varsinkaan reaktiotestivälinäytöksiä. Binary Domainissa niitä on pari, mutta tyydyttävä tasapaino tekemisen ja seuraamisen väliltä on löydetty.



Harmi siis, että kunnianhimoiset ideat jäävät ideoiksi. Vaikka toisto rupesi ramaisemaan, tällaisen aloittaisi kernaasti uudestaan kovemmalla vaikeustasolla, jos mahdollisuus vaikuttaa toimisi porkkanana. Haarautuvat polut olisivat vaatineet lisää miestyövuosia, mutta toisaalta uskallan tehdä oppineen arvauksen: resursseja on syyttä suotta hutiloitu moninpeliin. Ostaisinko pari kuukautta Xbox Liveä... vaikka tuossa olisi kolme-neljä ilmaista elämystä vuoroa odottamassa? Juu en. Foorumien mukaan lähinnä tappomatsia pääsee pelaamaan, vaikka muutkin kaavamaiset tilat on askarreltu.

Äänen tunnistaa vain mikrofoni, ei Kinect. Kavereita voi ohjata myös näppäinyhdistelmillä, mutta se olisi mälsää, tämä kun ei vääntöä vakavimmasta päästä ole. Binary Domain kiihottaa mielikuvitusta, se on sen suurin ansio, ja suuri sääli, jos pelaajalla on liikaa mielikuvitusta. Äänentunnistus on näitä lupaavia mahtijuttuja (kuten on liikkeentunnistus), jotka herättävät tarpeita, joiden täyttämistä saammekin odotella. Omasta mielestäni osaan sanoa "help". Helpp. Heup. Hjelp. Hööp. Hingh.