V2.fi tutustui Kingdoms of Amalur: Reckoningiin, eli kavereiden kesken Amaluuriin, jo loppuvuodesta ja nyt kuningaskunnan värikkäissä metsissä ja synkissä luolastoissa on ehditty samoilla jo reilu tovi. Uutta RPG-yrittäjää katsotaan jättiläisten hallitsemilla markkinoilla aina hieman nenän vartta pitkin, mutta kannattaa lukea pelin taustoista lisää täältä.




Alusta alkaen kaiken kattavaksi massiiviseksi fantasiamaailmaksi rakennettu Amalur pistää pelaajan pään hieman sekaisin, kun olentojen rodut, nimet, ammatit, paikannimet ja muut syydetään syliin. Tarinan perusideana on tutusti puhtaalta paperilta lähteminen: tällä kertaa syy päähahmon muistin- ja varusteiden menetykseen on se, että sankarimme (valitsi alussa sitten mies- tai naispuolisen) syntyy urhean taistokuoleman jälkeen uudelleen, kun menninkäiset saavat vihdoin Well of Soulsin taiat natsaamaan. Uuden elon hintana, tai kätsynä sivutuotteena, on vapaa kohtalo, mikä Amalurin maailmassa on ennenkuulumatonta.

Kun on kohtaloton, kavahtaa tavallinen kansa. Siksipä sankarillemme syydetään sankarillisia tehtäviä, täytyyhän hänen olla maailman pelastaja, se yksi valittu. Kohtaloton tarkoittaa myös erikoisuutta RPG-pelien maailmassa: pelaajalla ei ole mitään kiinteää hahmoluokkaa, vaan omaa suuntautumistaan voi vaihdella ja uusia vaihtoehtoja tulee sen mukaan, miten pelaa. Itselleni tämä ratkaisu oli mieleen, vaikka päädyinkin pelaamaan aikalailla monitaitoista keskitien kulkijaa.




Kun pelistä ensimmäistä kertaa kuultiin, tekijät uhkasivat sekoittaa God of Warien toiminnan Oblivion-meininkiin. Periaatteessa tässä on onnistuttukin. Parhaimmillaan taistelut ovat kuin toimintapeleistä tai jopa tappelupeleistä. God of Wareista on tuttua myös lopetusliikkeet Quick Time Event -tyyliin. Jos pelaaja tähän suostuu, on tasapainotus parempi kuin monissa kilpailijoissa: taistelu on tarpeeksi pitkälle vietyä ja roolipelaaminen myös. Jos taas tyytyy enimmäkseen loitsimaan kauempaa, on fiilis tietenkin eri.

Roolipelipuoli ei tarjoa yllätyksiä, mutta on silti salakavalan viihdyttävää. Sorruin niihin samoihin kuoppiin, joihin aina roolipelatessani sorrun: könyämään tuntikaupalla sivutehtävästä toiseen ja silti rynnistämään isompien vastusten päälle, ennenkuin kyky- ja varustetasoni on lähimaillakaan tarvittavaa. Tuurilla ja sitkeydellä pääsin kuitenkin aina eteenpäin ja lopulta pelaajan hahmosta tulee melkoisen voittamaton.

Lootin kerääminen on aina koukuttavaa, vaikkei sankari pysty kaikkea kantamaankaan. Inventaarion täyttyminen tuli välillä yllätyksenä, kun samoilin pitkin metsiä tappamassa sitä ja tätä hirviötä ja hakemassa tuota ja sitä kadonnutta esinettä. Roinan rohmuamisen vastapainona ovat sitten omat kyvyt craftaamisen ja alkemian aloilla. Niillä - ja kaupoista ostamalla - saa helpohkosti aikaiseksi astetta parempaa esineistöä ja varustusta, mikä vie vähän pohjan tutkimusmatkailulta.




Kingdoms of Amaluria on työstetty hartaudella ja uudeksi studioksi isolla budjetilla, ja sen voi aistia jo melkein heti alkuhetkistä. Musiikki on sopivan fantasieeppistä, McFarlanen loihtimat maisemat tulvivat värejä sekä yksityiskohtia ja studion oma pelimoottori pyörittää isoa maailmaa enimmäkseen mainiosti. Amalurilta jää kuitenkin uupumaan vielä jonkinlainen oma sielu, niin paljon vastaan tulevasta tuntuu muualta lainatulta.

Haluaisin antaa Amalurille enemmän pisteitä ihan vain siksi, että kyynisimmätkin “alle 90 on p**ka peli” -tyypit antaisivat sille mahdollisuuden. Paljon omaperäistä se ei tarjoa, muttei tekee kaiken tarjoilemansa hyvin ja muuttaa “pelaanpa taas parikymmentä minuuttia” -tuokiot helposti monituntisiksi sessioiksi. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Amalurin universumissa seuraavaksi tapahtuu, MMO on ainakin jo luvattu tämän vuoden puolella.