Japanilaisten roolipelien kohdalla odottavan aika on pitkä. Amerikkalaiset odottavat yhä Euroopassa jo viime vuoden lokakuussa julkaistua Xenoblade Chroniclesia. Eurooppalaisia vihataan silti tasapuolisesti, sillä me saamme vasta nyt käsiimme The Last Storyn, joka on julkaistu muualla maailmassa yli puoli vuotta sitten. Tuntemattoman pelin kohdalla olotus olisi maltillista, mutta monien odotushermoja on raastanut tieto siitä, että pelin takana ovat Final Fantasyista tutut Hironobu Sakaguchi sekä Nobue Uematsu.




Päähahmo Zael kuuluu hyväntahtoisiin, mutta viinaan ja juhlintaan sortuviin palkkasotureihin. Joukon unelma on olla jonain päivänä kunnioitettuja ritareita. Ritarin koulutukseen otetaan muutenkin vain harvoja ja valittuja, mutta toivetta mutkistaa Zael, joka vapaailtanaan tutustuu ihanteelliseen ja elämänjanoiseen kumppaniin. Satunnaisen pubiruusun kaataminen ei olisi mikään ongelma, mutta Zael iskee silmänsä siihen ainoaan neitoon, joka paljastuu kuninkaalliseksi. Zaelin ja prinsessa Callistan illanviettoa varjostaa vielä se ikävä tosiasia, että yhteisen hyvän nimissä Callistaa ollaan naittamassa jo paremmalle väelle.

Juoni kutkuttelee aluksi kielletyllä rakkaudella ja ryhmän sisältä kumpuavilla henkilökohtaisilla ongelmilla. Japanilaisen ääniraidan puutteesta huolimatta tarinalla on aluksi koukkunsa, kunnes muutamien tuntien päässä jossain mennään metsään. Ihmiset ympärillä ovat yksiulotteisia tyhjäntoimittajia, joiden ainoa tehtävä on auttaa taisteluissa. Myötähäpeää kokee käsikirjoituksen sekä ääninäyttelyn parissa useammin kuin kerran. Viettelevistä lähtöasetelmistaan huolimatta käsikirjoitus kokee rankan pudotuksen kohti geneeristä fantasiatarinaa valitusta sankarista ja lajien välisestä sodasta.




Kun pelataan pelejä, tarinan tulisi nivoutua sulavasti pelattaviin osuuksiin. The Last Storyn tarinan ja pelin lomitus on täysin epäonnistunut. Tarina pitelee jatkuvasti kädestä kiinni, jolloin pelaajan merkitys on vähäinen. Erityisesti kerrontaa pitkitetään leikkimällä hippaa juonen kannalta oleellisten hahmojen kanssa. Katso välivideo, liiku pari huonetta, katso välivideo, liiku pari huonetta. Hippaa ja piilosta leikitään varsinkin Callistan kanssa, joka ei edes peittele vaan tahallaan juoksee jatkuvasti pakoon ja piiloon, ennen kuin tarina voi jatkua. Runsaasti aikaa tuhlataan myös katsomalla maailmaa Zaelin silmin, kunnes pelaaja tähtää oikeaan suuntaan. Aivan samanlaiseen pikselinmetsästykseen ei mennä kuin Metroid: Other M, mutta meno on aivan yhtä kehnoa, kun tähtäämään joutuu Wiimoten sijaan tatilla.

Toimintaosuuksissa tarinan kahleista päästään hetkellisesti irti, jolloin on peli on sujuvampi. Tai niin sujuva kuin se tökkimiseltään ja tahmaamiseltaan voi olla. Hidastelu haittaa kauttaaltaan koko peliä, mutta erityisesti se tulee tutuksi taisteluiden aikana. Taistelut ovat trendin mukaisesti reaaliaikaisia. Palkkasotilaat liikkuvat ryhmässä, mutta pelaaja kontrolloi porukasta vain Zaelia. Mekaniikkoihin tutustutaan pikkuhiljaa. Aluksi Zael lähinnä piilottelee tolppien ja kiviröykkiöiden takana, joista napsitaan varsijousella pois velhot ja tehdään yllätyshyökkäyksiä pahaa aavistamattomien vastustajien keskelle. Meno mutkistuu asteittain. Pian pelaaja onkin jokapaikanhöylä, joka pillipiiparin tavoin kerää vastustajien huomion ja huolehtii positiivisten ja negatiivisten aurojen lakaisusta sekä kaatuneiden kavereiden tsemppaamisesta.




Vaikka taistelut tuntuvat aluksi tarjoavan paljon, paljastuvat ne helpoiksi ja itseääntoistaviksi. Tekoälytoverien kerätessä vastustajien huomion saa alussa vapaat kädet ikäven maagien ja parantajien häätämiseen. Kun parantajat ovat poissa, loppu sujuu omalla painollaan. Suurimmasta osasta taisteluita puuttuu hektisyyden ja toimeliaisuuden tunne. Riittää kunhan hahmoaan työntää tikulla kohti vastustajaa. Turpaan saa ottaa reilusti, sillä jokainen hahmo saa halata maata peräti neljä kertaa, ennen kuin sieltä ei jakseta nousta enää ylös. Ryhmän tekoälytuella ei ole kovin suurta virkaa parannustaikojen ja aggron keräämisen lisäksi. Taitomittarin täyttyessä voi laukaista ajan pysäyttävän komennustilan, jossa jokaiselle hahmolle saa haluamansa käskyn. Vaihtoehtoja on kuitenkin niin vähän, ettei muiden hahmojen määräämisestä voi varsinaisesti puhua.

Harvinaisena ominaisuutena Last Storyssa voi suunnata internetin taisteluareenoille. Nettipelissä yhteensä kuusi pelaajaa kurmottavat erilaisia välivastustajia – tai toisiaan. Zaelin lisäksi pelattavina hahmoina ovat myös kaikki muut palkkasotilaiden jäsenet. Riemusta ei tosin vielä kannata hihkua. Bossitaistelut eivät vaadi tuntien strategiapalavereita, vaan mörriäiset kaatuvat, kunhan kaikki vaivaantuvat kävelemään lyöntietäisyydelle. Toisiaan vastaan mäiskiminen jäi kovin pinnallisiksi testeiksi pelaajakadon vuoksi. Odottelujen jälkeen aikaiseksi sai vain pari kaksinkamppailua. Ne kärjistyivät muutamaksi iskujen vaihdoksi, jonka jälkeen johtava osapuoli pakoili aikarajan loppumiseen asti. Lisäksi netissä osa jo valmiiksi pinnallisen taistelun yksityiskohdista on hävitetty, jolloin monipuolisuus loistaa poissaolollaan.




Selvien virheiden lisäksi The Last Storyssa on runsaasti erilaisia pieniä yksityiskohtia, jotka nakertavat pelikokemusta. Peli on kovin lineaarinen muutamia vapaampia kohtia lukuun ottamatta. Kaupungeissa kävellessä länsimaalaisissa roolipeleissä ihmisten keskustelut on usein luonnollisia ja helpp seurattava . Last Storyssa ihmiset puhuvat tönkösti lauseensa vain ja ainoastaan, jos kävelee tahallaan tai vahingossa kuuloetäisyyden päähän. Askelkin liian kauas, ja keskustelu katoaa ja pahimmillaan skipataan kokonaan. Erityisesti luolastoissa on helppoa sivuuttaa vahingossa puolet dialogista. Eniten suututtaa pelin tapa uskotella tarinan sisältävän merkittäviä valintoja. Dialogissa on kaksi vaihtoehtoa: kerro totuus tai valehtele. No, minäpä olen rehti ja puhun totta! …ai mutta enpäs sittenkään, sillä peli ei anna. Miksi pelaajalle ylipäätään annetaan vaihtoehtoja?

Loppujen lopuksi The Last Story tekee jokaisen osa-alueensa erittäin keskinkertaisesti. Jos tarinasta raaputettaisiin pelitunteja täysin turhaan paisuttavaa täyttettä pois, voisi kokemus olla jo huomattavasti tiiviimpi ja intensiivisempi. Samalla tietysti hukattaisiin illuusio roolipelistä ja vapaudesta, mutta menetys ei olisi kovin suuri, sillä niin hahmonkehitystä kuin vapautta on kovin kehnosti. The Last Story on kuin valmiiksi naurettu sketsisarja – helposti pureskeltavaa viihdettä nykypäivän kuluttajalle, joka ei jaksa päätään vaivata. Peliä ei varsinaisesti voi suositella muille kuin äärimmäisille Japanin roolipelikulttuurin rakastajille, jotka pystyvät pettämään ja huijaamaan itseään riittävästi peittääkseen viat. Jos peliä kuitenkin rakastaa, ei jatkosta unelmoiminen ole vallan tavatonta. Hironobu Sakaguchilla on tunnetusti vaikeuksia ymmärtää sanan ”viimeinen” merkitys.