Toisinaan tulee valitettua siitä, etteivät pelisuunnittelijat käytä aivokapasiteetistaan murto-osaakaan uusien ideoiden keksimiseen. Tuttu ratkaisu on rahallisessa mielessä se vähiten riskaabeli vaihtoehto. Miljoonabudjetin peliprojektien kohdalla tuttuuden tunne on näin ollen jopa ymmärrettävissä, vaikka se ei ole pelaajaa kiehtovin vaihtoehto. Omaperäiset ideat ovat hankalampia esittää rahakirstun päällä istuvalle sikariportaalle, mikä johtaa vuorostaan siihen, ettei budjetti riitä pelitekniikan hiomiseen halutulle tasolle.

Neverdead on valitettavasti perin epäonnistunut yritys esitellä omaperäinen ja kiinnostava idea pelaavalle kansalle. On vaikeaa spekuloida, johtuuko pelin yleinen huonous rahoituksen vai pelintekijöiden taitojen vähyydestä, mutta pelin omaperäinen perusidea on ainoa asia, joka pelastaa sen täydelliseltä ristiinnaulitsemiselta. Tai no, jos ihan totta puhutaan, niin ei se kyllä pelasta.



Bryce Boltzmann koki 500 vuotta sitten kovia. Demonikuningas Astaroth surmasi julmasti Brycen vaimon ja noitui lisäksi Brycen elämään ikuisesti. Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei ikuinen elo olisi lainkaan ikävä pesti, mutta vuosisatojen mittaan Brycestä on kasvanut varsin kyyninen alkoholisoitunut palkkatappaja. Kuolemattomuuden lisäksi Bryce sai kiintoisan lahjan – kyky repiä itseltään pää tai muun raaja irti pelastaa bileet kuin bileet! Lisäähän se taisteluiden huumoriarvoa ihan kohtuudella, kun raivokoirat repivät kaverilta jalan irti, mutta tämä vain jatkaa sinnikkäästi taistelua, kunnes kaikki raajat ovat irtonaisina ympäri taistelutanteretta. Tulee mieleen eräs urhea ritari Monty Python -leffasta.

Tähän asti peli kuulostaa paperilla vielä ihan kokeilemisen arvoiselta. Tahallisen (?) ontuvien ja japanilaisittain outojen alkukohtausten jälkeen odotukset eivät olleet erityisen ylhäällä. Ensimmäinen taistelu teki selväksi, että tästä arvostelusessiosta tulisi pitkä ja tuskallinen.

Aluksi pelaajan käytössä on pari pistoolia ja miekka. Osa vihollisista kuolee ainoastaan jälkimmäisellä, mikä olisi ihan ok, jos sapelin heiluttaminen ja liikkuminen samaan aikaan ei olisi niin toivottoman kankeaa. On toki hienoa, että säilää saa yhden onnettoman nappulan sijaan huidottua oikealla tatilla miten tahtoo. Oikealla tatilla pitäisi kuitenkin myös kääntyä, eikä molempia liikkeitä voi suorittaa samaan aikaan. Voidaan puhua miesten putkiaivoista, mutta rajansa kaikella.

Tämän lisäksi aseet ovat harvinaisen munattomia: ääni muistuttaa papupyssyä mutta tulivoima rikkoo logiikan rajoja. Tavallista rividemonia saa rei'ittää kutikaupalla, ennen kuin sen käpälät sojottavat taivasta kohti. Toisaalta umpibetoninen seinä saattaa räjähtää tuhannen päreiksi yhdestä onnettomasta luodista. Vaikka peli ei lähtökohtaisesti realismin lippua heilutakaan, vaikeuttaa moinen epätasaisuus peliin uppoutumista.



Pelaaja ei siis voi kuolla. Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö gameover voisi kolkutella alati nurkan takana. Jaloissa pyörii jatkuvasti typerän näköisiä mokkuloita, joiden päätarkoituksena on nieleskellä irtopäitä. Moisen nieluun jouduttuaan pelaaja voi vielä pelastautua yhdellä tarkalla napinpainalluksella tylsältä ikuisuudelta ilman loppukroppaa typerän mokkulan vatsalaukussa - toisin sanoen edelliselle tarkistuspisteelle palauttamiselta.

Jos ja kun Bryce on menettänyt raajansa, voi niitä liimailla takaisin omille paikoilleen. Hitusen hämärän peittoon lopulta jäi se, miten tämän ihan oikeasti pitäisi tapahtua. Periaatteessa tuota jo tutuksi tullutta oikeaa tattia painamalla kropan pitäisi kerätä itsensä, mutta aina näin ei kuitenkaan tapahtunut. Toisinaan yhteenliimaus tapahtui raajojen yli kömpimällä, toisinaan taas mikään ei tuntunut auttavan. Tämä jos mikä aiheutti todella surkuhupaisaa turhautumisen tunnetta kiivaan taistelun keskellä. Erityisen paskamaista on se, että peli arpoo yhteenvetäytymisen jälkeen Brycen kouraan aseen täysin satunnaisesti. Jos kätösessä on ollut miekka ennen irtautumista, on hanskassa jotakin aivan muuta eheytymisen jälkeen.



Vihollisvalikoima on varsin köyhä. Muutamat samat möröt tulevat todella tutuiksi reilun kahdeksan tunnin aikana. Ilmeisesti peli yrittää piristää pelin synkkää ilmapiiriä huumorin avulla, kun esimerkiksi ensimmäistä pomovihollista pitää ammuskella - khihihi, ette arvaakaan - perssilmään! Kylläpä naurattaa.

Juuri minkäänlaista tekoälyä vihulaisilla ei ole, pelaajaa kohti hakeutumisen lisäksi. Pelin toiminta ei itseasiassa keskity niinkään perusdemonien listimiseen, vaan niitä sylkevän kidan sohimiseen. Tämän saman samperin kuvion jatkuva toistaminen on to-del-la pitkäpiimäistä touhua. Jotta toiminta ei keskittyisi pelkästään näiden demoninsylkijöiden epämääräiseen sohimiseen miekalla, joutuu Bryce myös kaitsemaan kuolevaista sidekickiään, Arcadiaa, joka kaikessa kylmäkiskoisuudessaan saisi minun puolestani jäädäkin demonien kouriin. Mitään käytännön apua ämmästä ei ole.

Alati läsnä olevan räiskimisen lomassa pelaajalle tarjotaan myös muutamia yksinkertaisia puzzleja, joihin liittyy useimmiten raajojen repimistä. Pään nakkelu muuten tavoittamattomiin paikkoihin on pelin parhaiten toteutettuja ideoita, mutta muilta osin kökköä peliä se ei valitettavasti pelasta.

Neverdeadin grafiikka on viimeistelemätöntä ja teknisesti vaatimatonta. Kenttädesign on puolestaan yllätyksetöntä ja tylsää. Pelimusiikki on sentään asiallista räimettä. Soundtrackillä on ollut mukana häärimässä Megadethin nokkamies Dave ”en ole katkera Metallican jätkille” Mustaine, joten tarjolla on hiukan enemmän kitarointia, kuin pelien ääniraidoilla on totuttu kuulemaan. Ääninäyttely sen sijaan on ärsyttävän teennäistä. Suurin osa haukuista lopsahtaa tosin käsikirjoittajan ja ohjaajan piikkiin, sillä hahmojen vuorosanat ovat melkoista huttua.

Vaikka Rebellionin pitkän polun varrelle mahtuu jos jonkinlaisia semipannukakkuja, ihmetyttää Neverdeadin onneton laatu. Ehkä aika kultaa muistot, mutta muistelen silti suurella lämmöllä esimerkiksi Atari Jaguarin Alien vs Predatoria yhtenä aikansa tunnelmallisimmista räiskintäpeleistä. Neverdeadin ohjaaja, Shinta Nojiri on taas ollut mukana työstämässä Metal Gear Solid -sarjaa. Ammattitaitoinenkin pelintekijätiimi voi näköjään sokeutua työnsä timmellyksessä siinä määrin, että eivät ymmärrä, mitä ovat käsistään päästämässä. Neverdead on alkuvuoden pahin rimanalitus.