Mamma mia! Kaikkien tuntema pullea italialainen putkimies ei ole joutunut tällaisen ennakkohehkutuksen ja mediamyllytyksen kohteeksi sitten pelitekniikoita uudistaneen Mario 64:n, joka selvisi pyörityksestä kunnialla. Super Mario Galaxyn lisähaasteena on Wiin ohjausmenetelmät ja aseena ennakkomaistiaisten perusteella entistä puzzlepainotteisempi meno, sarjan perinteitä ja tasoloikkajuuria unohtamatta.



Maailmassa on varmasti useita, joiden mielestä Mario saisi jo tukehtua sieniinsä, kun sinihaalarimiehellä alkaa olla sekä ikää että pelisarjan osia enemmän kuin tusinalla tusinahahmolla yhteensä. Vaikka uuden Mario-pelin pääosassa pitää tietenkin olla Mario, voin kuvitella sen aivoriihen otsasuonien jytinän, joka on miettinyt, mitä kyseisen maailman aspektia ei ole vielä puristettu kuiviin. Super Mario Sunshine ei toiminut niin hyvin kuin kuviteltiin, joten jotain uutta ja isompaa piti keksiä. Tähtien lomassa läpi mielikuvitusgalaksien loikkiminen oli tähän erinomainen vastaus.

Spoileri: Prinsessa on pulassa.

Tällä kertaa ei olekaan vain prinsessaa viety toiseen linnaan, vaan koko linna toiseen galaksiin. Juoneen liittyy hieman suurempikin tarina, mutta käytännössä tytön luokse päästäkseen pitää haalia tarpeeksi voimatähtiä ja kaiken keskuspaikkana toimii avaruudessa leijuva observatorio. Sen kautta lähdetään vierailemaan eri galakseihin, joista himottuja tähtiä löytyy ja mitä enemmän niitä on, sitä pidemmälle pääsee universumissa vierailemaan.

Marion ohjaus Wiin kapuloilla on varsin vaivatonta. Remotesta painellaan lähinnä hyppynappia, Nunchukalla ohjataan oikeaan suuntaan. Osoittimella ohjastetaan myös apuritähteä, jolla voi kerätä maisemista löytyviä tähdenpalasia, joilla taas mm. ansaitaan lisäelämiä. Ainoastaan kapulan ravistus vihollisten höykyttämiseen tuntui ensin hankalalta, kunnes tajusi että yksi heilautus riittää ja että B-napilla tähdenpalasia pystyy myös ampumaan kohti vastustajia. Välillä ohjausmenetelmä voi vaihtua kokonaankin, kun vaikka siirrytään tasapainottelemaan pallon päällä, mutta sekään ei tunnu väkisin mukaan tungetulta. Nintendo hallitsee omat laitteensa ja osaa ottaa niistä tarpeeksi irti.

Nykyaikaisten tasoloikkien perussyntiä Mario Galaxykaan ei aivan vältä, sillä kameran kanssa on välillä ongelmia. Aika harvakseltaan tosin, ja kuvakulman voi tarvittaessa kääntää putkimiehen selän taakse. Monet osiot luottavat myös lukittuun 2D-maiseen kuvakulmaan, jolloin ongelmia ei synny lainkaan.



Ensimmäisen WarioWaren ilmestyessä hehkutin sitä, kuinka monta ideaa peliin on saatu mukaan. Wariossa nuo ideat olivat muutaman sekunnin mittaisia, Mario Galaxyssa taas osa suurempaa kokonaisuutta. Galaksissa voi tapahtua käytännössä mitä vaan - joskus kikkaillaan niin paljon painovoiman kanssa että päässä pyörii, tuokion verran seikkaillaan omenamadon selkänikamissa, välillä kilpa-ajetaan rauskun selässä, hetken päästä taas taistellaan sata kertaa itseä isompaa robottia vastaan. Klisee 'mielikuvituksella ei ole rajoja' pätee tähtitaivaalla täydellisesti ja silti tekijät ovat saaneet kaiken sidottua Mariopelien universumiin ja koko pelin perusideaan: etenemispulmien ratkomiseen tasoloikan keinoin.

Ahaa-elämyksillä kuorrutettu kokemus vaatii välillä reaktioita, välillä hoksottimia, välillä ympäristön tarkkailua, joskus kokemusta Marion menneistä seikkailuista ja usein kaikkien näiden yhdistelyä. Vaikka neuvoja jakelevia söpöotuksia on monessa mutkassa, jätetään varsinaiset ratkaisut pienten vihjeiden voimalla pelaajan ratkaistaviksi. Juuri näin pitää peli tehdä. Missään vaiheessa menoon ei kyllästy, koskaan ei tylsyys yllätä ja uusia yllätyksellisiä tilanteita vyörytetään syliin erinomaisen sopivalla tahdilla.

Pakkaa sekoitetaan myös Marion eri olomuodoilla. Jo alkumetreillä päästään pörräämään mehiläispuvussa ja matkan varrella on monta muutakin naamiaisleikkiä. Samoja kenttiäkään ei läpipeluun aikana kierrätetä - päinvastoin. Nerokkaasti rakennettuja massiivisia maisemia saatetaan hyödyntää vain yhden tähden keräämiseen. Silloin tällöin galaksissa vierailee villejä komeettoja, jotka muuttavat aiemmin ratkaistuja kenttiä vaikkapa aikahaasteiksi, joista voi tienata taas yhden tähden kokoelmaan.

Planeettapulmien vaikeustaso vaihtelee yllättävän helposta turhautumisen rajamaille, mutta harvoin kuitenkaan sen rajan yli. Mario ei kuole yhdestä vihollisosumasta, vaan siihen tarvitaan vähintään kolme. Matkan varrelta löytää yleensä niin paljon lisäelämiä, että uudelleen saa yrittää, kunnes suoriutuu. Aina kun onnistuu ja tähtisaldo kasvaa, tuntee oikeasti saavuttaneensa jotain, olipa kyse sitten parin minuutin läpijuoksusta tai tarkkuushyppyjä vaatineesta tuskien taipaleesta pomotaistelun kera. Mielihyvän määrä on suhteessa koukutuksen lujuuteen, ja meikäpoika jäi tiukasti kiinni.



Visuaalisesti Super Mario Galaxy pyyhkii pöytää kaikilla muilla Wiin peleillä. Sitä varten pitäisi melkein tehdä uusi arvosteluasteikko, jossa muut Wiin pelit arvioidaan keskenään, ettei niiden tarvitse hävetä. Nintendopeleille ominaisista retromusiikeista on siirrytty orkesterin tulkitsemiin sävelmiin, jotka sopivat menoon täydellisesti. Aina väliin on ripoteltu nostalgisia tunnelmia, joskus yllättävänkiin paikkoihin. Ne tuovat hymyn Marioystävien kasvoille vääjäämättä.

Itse herra Miyamotokin oli tyytyväinen Super Mario Galaxyn kaksinpeliin, joka on tavallaan puoli-co-op. Toinen pelaaja saa halutessaan napata kakkos-Wiimoten kätöseensä ja ohjastaa toista ruudulle ilmestyvää aputähteä. Apurin kerätessä tähdenpalasia, häiritessä vihollisia ja avustaessa vaikka hypyissä voi pääpelaaja keskittyä niiden ajoittamiseen ja polulla pysymiseen. Jokaisen kannattaa kokea Marioseikkailu itse, mutta eipä tarvitse ainakaan istua sohvalla tumput suorina kun joku toinen pelaa. Isä-poika -combona homma toimi myös hienosti, kun varsinainen loikinta olisi ollut nelivuotiaalle pääosin liian hankalaa.

Turha lie sanoa, että Super Mario Galaxy on ehdottomasti parempi peli kuin edeltäjänsä Super Mario Sunshine. Galaksiseikkailu on myös rutkasti viihdyttävämpi pelikokemus kuin Super Mario 64. Se on yksi kaikkien aikojen monipuolisimmista ja hauskimmista peleistä ja edustaa kaikkea sitä, mitä videopelien pitäisi olla. Kun retrolasit ottaa pois päästä, se saattaa olla myös kaikkien aikojen paras Mario-peli. Sen saavutuksen edessä ei voi arvostelija tehdä muuta kuin kumartaa nöyrästi Japanin suuntaan.