Viidettä Soul Caliburia käsiteltiin jo ennakkotestissä, joten pelin hahmokatrasta eikä lähtöasetelmaa ei tarvinne sen kummemmin esitellä. Käytännössä edellisten pelien hahmoista pitäneiden ei kannata sukupolvenvaihdosta kavahtaa, jokaiselle löytyy jotain tuttua, tai ainakin tutunomaista.

Hahmovalikoima ei olekaan suurin muutos vitoseen siirryttäessä, vaan ratkaisu, joka on jo jakanut sarjan faneja: taisteluista on tehty entistä nopeampia, usein yhdestä virheestä kiinni olevia mätäköitä ja Edge-erikoisliikemittarikin täyttyy samaan tyyliin kuin... kyllä, Capcomin nyrkkinujakoissa. Vaikka osa SC:n omasta identiteetistä tämän myötä katoaa, se tärkein säilyy: peli on edelleen äärimmäisen pelattava, tarttui ohjaimeen sitten aloittelija tai mestari - ja molemmilla on ainakin jonkinlainen mahdollisuus voittoon.

Vaikka olenkin vannoutunut SC-fani, olen tämän muutoksen kannalla. Selkäpiistä kumpusi tuttuuden tunne, mutta silti mukana oli myös raikas tuulahdus. Kolmos- ja neloskaliburit tuntuivat enemmän paikalleen jämähtäneiltä kuin tämä.




Myös tarinamoodia on pyritty tehostamaan ja tarinan vetovoimaa parantamaan. Pyritty. Keskiössä ovat nyt Sophitian muksut Patroklos ja Pyrrha, ja pääasiassa pelataan heistä ensimmäisellä. Vaikka suoraviivainen tarina on jossain määrin tehokkaampi tapa tehdä yksinpelitila, kuin haluamallaan hahmolla pelattava polveileva polku, tuntuu ratkaisu läpäisyn jälkeen köyhältä. Ellei Patroklosin taistelutyyli ole omaan mieleen, tough luck. Aivan käsittämättömän tylsiä ja halvanoloisia ovat edelleen suttuiset hiilipiirrokset, joilla hölmöä ja poukkoilevaa tarinaa edistetään. Mukana on sentään muutamia pelimoottorilla tehtyjä välinäytöksiä, mutta mikseivät kaikki voisi olla? Miksei edes kertojan ääntä? Vähän enemmän hiontaa ja panostusta tässä vaiheessa pelisarjaa, Namco, jookos.

Vaikeustasoltaan yksinpelitila ei ole niin turhauttava, kuin voisi luulla muistellessaan niitä menneiden vuosien vastuksia, joiden voittaminen vaati hampaiden kiristelyä, kymmeniä yrityskertoja, päivän rauhoittumistauon ja sitten taas kymmeniä yrityksiä. Se on paikoitellen vielä turhauttavampi! Ruuvia on kiristetty ja oikean taktiikan löytäminen ottaa hetken jos toisenkin, mutta aina se lopulta löytyy. Helpommin hermostuville on tarjolla hävityn matsin jälkeen ‘yritä uudelleen helpommalla vaikeudella’ -vaihtoehto, joka saa vastukset seisomaan likimain paikallaan pökkelön lailla.

Taistelun tohinassa ei välttämättä heti huomaa, että pelin torjuntasysteemi on myös uudistettu. Ylä- ja alatorjunnan sijaan Guard Impact torjuu molemmat ja Just Guardin kautta vastahyökkäykseen pääsee entistä nopeammin. Hetken totuttelun jälkeen en pitänyt tätäkään muutosta lainkaan pahana ideana.




Yksinpelausta voi harrastaa tietenkin myös arcade-pelitilassa, joka sekin tuntuu vähän pikaisesti kyhätyltä - kuusi vastustajaa, eikä minkäänlaista loppuhuipennusta. Voittajafiilis jää uupumaan, eikä tahkoamista eri hahmoilla jaksa samaan malliin kuin ennen. Enemmän haastetta antaa Legendary Souls, joka avautuu tarinatilan läpäisyn jälkeen. Kamppailulajissa tietenkin monin- ja verkkopelitiloilla on iso merkitys, ja senkin tontin SCV hoitaa mallikkaasti. Kivana uutuutena on erilaisten tittelien ansaitseminen hahmolleen pelituntien karttuessa. Hahmonluontiakin jo hieman käsittelin ennakkokatsauksessa: monenlaista sillä saa luotua, mutta mitään kovin peruslinjasta poikkeavaa ei.

Grafiikkapuolella Namco on keskittynyt olennaiseen, eli ruudunpäivityksen pitämiseen liukkaana ja tasaisena. Maisemat ja varsinkin hahmot ovat yhtä kauniita ja osittain kauniimpiakin kuin ennen, mutta mitään harppausta ei ole tehty, eivätkä leuat tipahtele entiseen malliin. Taustamusiikit ovat samaa laatua kuin ennenkin, mikä on hyvä asia, mutta myös ääninäyttely on entistä laatua, mikä on lähes pelkästään tuskallista.

Kun puhutaan pelisarjan viidennestä osasta, on arvosanaa mietittäessä aina painittava edellisten osien painolastin kanssa. Soul Calibur V on edelleen erinomainen samoilla osa-alueilla kuin aina, eli erityisesti pelattavuudessa, mutta kaiken kaikkiaan uudistuksista syntyy hieman epätasainen soppa. Paremminkin olisi voinut onnistua.