Viimeksi kun Spyron tapasin, lohikäärme seikkaili ihan kivassa lasten tasohyppelyssä, joka oli loputtomien ideavarkauksien myötä lähinnä parodia muista ideoita varastelevista peleistä: oli Tähtien Sotaa, oli Super Mario Sunshinea, oli jää- ja tulimaailmaa. Idioottimaiset yksityiskohdat, kuten alipeli, jossa hirviöitä ammuttiin ilmatorjuntakanuunalla, jäivät ainoaksi omaperäisyyden häivähdykseksi (jos nekään).

The Legend of Spyro -kokonaisuuden toisella osalla The Eternal Night ei piristävästi ole paljoakaan tekemistä näiden kuvioiden kanssa. Tunnelma ei varsinaisesti ole vakava, mutta kovin ovat fantasiamaailmat synkistyneet ja saaneet persoonallista, uskottavan uskomatonta ilmettä. Vastustakin on lyöty rattaisiin siinä määrin, että typerän näköinen ilme nousee jopa veteraaniloikkijan lärville. Enpä menisi The Eternal Nightia pahimman vihamiehenikään lapsille ostamaan.



Koska osa pelin välinäytöksistä on ehtaa tietokoneanimaatiota ja koska ääninäyttelijöiksi on palkattu Elijah Wood (Spyro) ja Gary Oldman (vanha viisas pyromaaniankerias), lienee syytä olettaa, että The Eternal Night tahtoo olla elokuvamainen kokemus. Suurempaa kritisoitavaa en yrityksestä itsestään löydä, jos en kehuttavaakaan. Kaikkea hyvää uhkaavasta pahasta apinakuninkaasta kuuntelee legendaa rutiinilla - ovat lohikäärmeet sentään pirteämpiä hädänalaisia kuin aikansa eläneet ihmiset. Ryppyotsaisuutta keventää Spyron huulta heittävä keijukaiskaveri Sparks ja sellaiset sivuhahmot kuin piraatin olkapäällä jöötä pitävä arpinen, suustaan paha papukaija.

Mutta näyttäkää minulle animaatioseikkailuja rakastava näppäräsorminen masokisti, niin minä kerron kuka kuuluu pelin kohderyhmään! Vaikeissa tarinapeleissä on aina se probleema, ettei huomattava osa pelaajista pääse koskaan loppuun saakka. Kesken jäi urakka allekirjoittaneelta ns. ammattilaiseltakin.

Ei sillä, että tarinan lopun tahtoisi nähdä. Kelpo tunnelma kumpuaa siitä, kuinka nätti The Eternal Night pleikkari kakkosen peliksi on. Tyyli peittää sen, mikä ei teknisellä puolella vakuuta. Musta ja pehmeät tummat sävyt hallitsevat suurinta osaa maailmasta, mutta synkistelystä ei voida puhua, sillä kaikkea pimeää vasten heijastetaan tyylikkäitä, silmiä särkevän kirkkaita neonvaloja loitsujen varjolla. Joskus, tai usein ilotulituksen keskeltä ei näe yhtään mitään, mikä ei pelattavuutta pilaa. Niin hahmot kuin miljöötkin ovat palikkamaisia, mutta erottuvat suunnittelun ansiosta edukseen. Musiikki on onnistuneesti paria astetta eeppisempää kuorolaulantaa, kuin tapahtumat edellyttävät. The Eternal Nightista välittyy tuntu, että nyt ei olla missään maapallolla, tai viiden pennin pleikkaripelissä.



Muistan jossain vaiheessa tunteneeni vahvasti, että The Eternal Night on tuiki tavallinen, mutta miellyttävästi rytmitetty toimintatasoloikka. Seuraavassa vaiheessa tunne hiipui, sittemmin se alkoi haihtua. Peli koostuu pitkistä suoraviivaisista kentistä hirviöineen, loikkapaikkoineen ja muutamine salaisuuksineen. Tappeluun tuhrautuu turhan paljon aikaa, mikä korostuu myöhemmissä vaiheissa, kun uudenlaisia hirviöitä ei olekaan esittää tasaisin väliajoin. Peli yrittää kovasti tarjota erilaisia lavasteita kohtauksilleen - ahtautta, areenoita, sortuvia lattioita ja muuta -, mutta tietyssä vaiheessa tekijöiden ideat ovat loppuneet ja se siitä.

Juuri alussa yksinkertainen taistelusysteemi tuntuu osiensa summaa täyteläisemmältä. Siivekäs sankari osaa lyöntisarjan sekä maassa että ilmassa, jossa hän voi myös leijua hetkisen. Ensi hätään Spyro osaa myös syöstä tulta ja syöksähtää (tulisesti) eteenpäin. Myöhemmissä vaiheissa lohikäärme oppii myös elementtien jää, maa ja sähkö salaisuudet, kaksi loitsua kuhunkin teemaan. Lähes alusta saakka mahdollista on myös ajan hidastaminen. Nämä jekut ja pari pikkujuttua päälle johtavat yllättävänkin koviin ja samalla huvittaviin kahakoihin isojen ja pienten apinoiden, etanoiden ja velhotyyppisten pahisten kanssa.

Viihdyttävyyden ydin on siinä, että vaikka Spyro kykenee jakamaan rajua rankaisua useammalle konnalle kerrallaan, on hän itse varsin herkkähipiäinen. Kukin vaarallisista vihollisista pudottaa kuollessaan elinvoimaa ja manaa loitsuja varten, kun polttoaine ajan hidastamista varten taas palautuu hitaasti itsekseen. Toisin sanoen taistelut vaativat strategiaa. Aikaa hidastaessaan Spyro pieksee aivan kenet tahansa, mutta normaalivauhtiin on nolo palata ryökäleleegion keskellä.



Tasohyppelyä pelissä on harmillisen vähän. Muutamat refleksejä ja tarkkuutta vaativat kohtaukset lämmittävät mieltä, saavat hikeentymäänkin. Tipan verran persoonallisuutta touhuun tuo tämä ajan hidastaminen: liikkuvat tasot hyytyvät selkeästi, Spyro itse taas hitusen. Ohjaus ei ole aivan täydellistä, vai pitäisikö sanoa, ettei täysin sujuvaa. Olen tietääkseni ainoa arvostelija (Suomessa?), joka kehuu kerran, pari vuodessa jonkun pelin kömpelöä ohjausta – mutta minkäs teet, kun jäykkyys tekee joskus tunnelmalle ihmeitä. Spyroa on vaivatonta hallita. Lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa hyppy menee hitusen vinoon, Spyroa on hankala enää pelastaa. Tunne nelijalkaisen sankarin ohjaamisesta välittyy mainiosti.

Siinä, että tiettyjä kohtauksia joutuu yrittämään useita kertoja, ei ole mitään ikävää, kun väliaikapisteet on sijoiteltu näin näppärästi. The Eternal Night rankaisee aina kuolemasta, mutta vain vähäsen. Mukavaa olisi, jos näihin väliaikapisteisiin saisi tallentaakin. Kovin kauas virtojen katkaisu konsolista ei sankariamme heitä, mutta esimerkiksi kaksikymmentä kertaa pomohahmoa vastaan taisteltuaan sitä kernaasti nukkuisi yön yli ja jatkaisi tasan tarkkaan samasta kohdasta. Myöhemmissä vaiheissa, kun tylsien kohtausten uudelleen peluu yhdistyy suunnattomaan haasteeseen, alkaa päästä kuulua ääniä joko verisuonten katkeamiseen tai henkisen tason romahdukseen liittyen.

Pomohahmot yllättävät sisukkuudellaan jo alussa, mikä on vielä hyvä asia. Noin puoleen väliin saakka kyse ei ole niinkään tiukasta haasteesta, kuin oikean lähestymistavan hakemisesta, mikä saattaa toki vaatia useitakin yrityksiä. Jättiläishirviöt ovat äärimmäisen vaarallisia, mutta perinteikkäästi samoja asioita toistavia typeryksiä. Kinkkiseksi touhu menee siinä vaiheessa, kun väisteltävänä on useita erillisiä asioita ja taistelukenttä rajoittuu lähinnä pohjattomaan rotkoon. Eräidenkin (KIROSANA!) karpaasien kaatamisesta irtoaa onnistumisen riemua, vaan kyllä peli tavispelaajalta elinvuosia lähinnä vähentää.



Kentissä on myös vähän yksinkertaista ongelmanratkaisua tyyliin raivaa tietä räjähtävälle tynnyrille, tai ammu tykillä jonnekin. Konseptitaidetta ja lisää pituutta energiamittariin on kätketty sinne ja tänne. Kaikki monsterit mukiloimalla saa enemmän kokemuspisteitä, joilla voi sitten tehdä neljästä loitsuelementistään (vähän) tehokkaampia.

Uudet, erikoiset, yllättävät ja mieltä kutkuttavat yksityiskohdat ja kohtaukset, joissa perinteikkäistä kikoista on saatu rakennetuksi jotain tuoretta ja fiksua voi laskea yhden käden sormin: taitaa niitä yksi olla, jos sitäkään. Kun b-luokan pelisarja on laskutavasta riippuen noin kymmenenteen osaansa ehtinyt, ei ihmeitä tosin tule odottaneeksikaan. The Eternal Night on varsin viihdyttävä peli viimeisiään vetelevälle konsolille. Suoranainen palvelus se on tietylle vähemmistölle: Spyron parissa lapsuutensa viettäneet, haasteita rakastavat hardcore-xXx-tasohyppelijät, joilla ei ole varaa Tools of Destructionia tai Super Mario Galaxya pyörittäviin konsoleihin, ovat varmasti aivan jouluissaan.