The Legend of Spyro: The Eternal Night
Arvioitu: | Playstation 2 |
Genre: | Tasohyppelypelit, Toimintapelit |
Pelaajia: | 1 |
Ikärajoitus: | 7 |
Kehittäjä: | Krome Studios |
Julkaisija: | Sierra |
Julkaisupäivä: | 02.10.2007 |
Pelin kotisivut |
Pitkä yö ei puhalluslamppua pelota
Viimeksi kun Spyron tapasin, lohikäärme seikkaili ihan kivassa lasten tasohyppelyssä, joka oli loputtomien ideavarkauksien myötä lähinnä parodia muista ideoita varastelevista peleistä: oli Tähtien Sotaa, oli Super Mario Sunshinea, oli jää- ja tulimaailmaa. Idioottimaiset yksityiskohdat, kuten alipeli, jossa hirviöitä ammuttiin ilmatorjuntakanuunalla, jäivät ainoaksi omaperäisyyden häivähdykseksi (jos nekään).
The Legend of Spyro -kokonaisuuden toisella osalla The Eternal Night ei piristävästi ole paljoakaan tekemistä näiden kuvioiden kanssa. Tunnelma ei varsinaisesti ole vakava, mutta kovin ovat fantasiamaailmat synkistyneet ja saaneet persoonallista, uskottavan uskomatonta ilmettä. Vastustakin on lyöty rattaisiin siinä määrin, että typerän näköinen ilme nousee jopa veteraaniloikkijan lärville. Enpä menisi The Eternal Nightia pahimman vihamiehenikään lapsille ostamaan.
Koska osa pelin välinäytöksistä on ehtaa tietokoneanimaatiota ja koska ääninäyttelijöiksi on palkattu Elijah Wood (Spyro) ja Gary Oldman (vanha viisas pyromaaniankerias), lienee syytä olettaa, että The Eternal Night tahtoo olla elokuvamainen kokemus. Suurempaa kritisoitavaa en yrityksestä itsestään löydä, jos en kehuttavaakaan. Kaikkea hyvää uhkaavasta pahasta apinakuninkaasta kuuntelee legendaa rutiinilla - ovat lohikäärmeet sentään pirteämpiä hädänalaisia kuin aikansa eläneet ihmiset. Ryppyotsaisuutta keventää Spyron huulta heittävä keijukaiskaveri Sparks ja sellaiset sivuhahmot kuin piraatin olkapäällä jöötä pitävä arpinen, suustaan paha papukaija.
Mutta näyttäkää minulle animaatioseikkailuja rakastava näppäräsorminen masokisti, niin minä kerron kuka kuuluu pelin kohderyhmään! Vaikeissa tarinapeleissä on aina se probleema, ettei huomattava osa pelaajista pääse koskaan loppuun saakka. Kesken jäi urakka allekirjoittaneelta ns. ammattilaiseltakin.
Ei sillä, että tarinan lopun tahtoisi nähdä. Kelpo tunnelma kumpuaa siitä, kuinka nätti The Eternal Night pleikkari kakkosen peliksi on. Tyyli peittää sen, mikä ei teknisellä puolella vakuuta. Musta ja pehmeät tummat sävyt hallitsevat suurinta osaa maailmasta, mutta synkistelystä ei voida puhua, sillä kaikkea pimeää vasten heijastetaan tyylikkäitä, silmiä särkevän kirkkaita neonvaloja loitsujen varjolla. Joskus, tai usein ilotulituksen keskeltä ei näe yhtään mitään, mikä ei pelattavuutta pilaa. Niin hahmot kuin miljöötkin ovat palikkamaisia, mutta erottuvat suunnittelun ansiosta edukseen. Musiikki on onnistuneesti paria astetta eeppisempää kuorolaulantaa, kuin tapahtumat edellyttävät. The Eternal Nightista välittyy tuntu, että nyt ei olla missään maapallolla, tai viiden pennin pleikkaripelissä.
Muistan jossain vaiheessa tunteneeni vahvasti, että The Eternal Night on tuiki tavallinen, mutta miellyttävästi rytmitetty toimintatasoloikka. Seuraavassa vaiheessa tunne hiipui, sittemmin se alkoi haihtua. Peli koostuu pitkistä suoraviivaisista kentistä hirviöineen, loikkapaikkoineen ja muutamine salaisuuksineen. Tappeluun tuhrautuu turhan paljon aikaa, mikä korostuu myöhemmissä vaiheissa, kun uudenlaisia hirviöitä ei olekaan esittää tasaisin väliajoin. Peli yrittää kovasti tarjota erilaisia lavasteita kohtauksilleen - ahtautta, areenoita, sortuvia lattioita ja muuta -, mutta tietyssä vaiheessa tekijöiden ideat ovat loppuneet ja se siitä.
Juuri alussa yksinkertainen taistelusysteemi tuntuu osiensa summaa täyteläisemmältä. Siivekäs sankari osaa lyöntisarjan sekä maassa että ilmassa, jossa hän voi myös leijua hetkisen. Ensi hätään Spyro osaa myös syöstä tulta ja syöksähtää (tulisesti) eteenpäin. Myöhemmissä vaiheissa lohikäärme oppii myös elementtien jää, maa ja sähkö salaisuudet, kaksi loitsua kuhunkin teemaan. Lähes alusta saakka mahdollista on myös ajan hidastaminen. Nämä jekut ja pari pikkujuttua päälle johtavat yllättävänkin koviin ja samalla huvittaviin kahakoihin isojen ja pienten apinoiden, etanoiden ja velhotyyppisten pahisten kanssa.
Viihdyttävyyden ydin on siinä, että vaikka Spyro kykenee jakamaan rajua rankaisua useammalle konnalle kerrallaan, on hän itse varsin herkkähipiäinen. Kukin vaarallisista vihollisista pudottaa kuollessaan elinvoimaa ja manaa loitsuja varten, kun polttoaine ajan hidastamista varten taas palautuu hitaasti itsekseen. Toisin sanoen taistelut vaativat strategiaa. Aikaa hidastaessaan Spyro pieksee aivan kenet tahansa, mutta normaalivauhtiin on nolo palata ryökäleleegion keskellä.
Tasohyppelyä pelissä on harmillisen vähän. Muutamat refleksejä ja tarkkuutta vaativat kohtaukset lämmittävät mieltä, saavat hikeentymäänkin. Tipan verran persoonallisuutta touhuun tuo tämä ajan hidastaminen: liikkuvat tasot hyytyvät selkeästi, Spyro itse taas hitusen. Ohjaus ei ole aivan täydellistä, vai pitäisikö sanoa, ettei täysin sujuvaa. Olen tietääkseni ainoa arvostelija (Suomessa?), joka kehuu kerran, pari vuodessa jonkun pelin kömpelöä ohjausta – mutta minkäs teet, kun jäykkyys tekee joskus tunnelmalle ihmeitä. Spyroa on vaivatonta hallita. Lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa hyppy menee hitusen vinoon, Spyroa on hankala enää pelastaa. Tunne nelijalkaisen sankarin ohjaamisesta välittyy mainiosti.
Siinä, että tiettyjä kohtauksia joutuu yrittämään useita kertoja, ei ole mitään ikävää, kun väliaikapisteet on sijoiteltu näin näppärästi. The Eternal Night rankaisee aina kuolemasta, mutta vain vähäsen. Mukavaa olisi, jos näihin väliaikapisteisiin saisi tallentaakin. Kovin kauas virtojen katkaisu konsolista ei sankariamme heitä, mutta esimerkiksi kaksikymmentä kertaa pomohahmoa vastaan taisteltuaan sitä kernaasti nukkuisi yön yli ja jatkaisi tasan tarkkaan samasta kohdasta. Myöhemmissä vaiheissa, kun tylsien kohtausten uudelleen peluu yhdistyy suunnattomaan haasteeseen, alkaa päästä kuulua ääniä joko verisuonten katkeamiseen tai henkisen tason romahdukseen liittyen.
Pomohahmot yllättävät sisukkuudellaan jo alussa, mikä on vielä hyvä asia. Noin puoleen väliin saakka kyse ei ole niinkään tiukasta haasteesta, kuin oikean lähestymistavan hakemisesta, mikä saattaa toki vaatia useitakin yrityksiä. Jättiläishirviöt ovat äärimmäisen vaarallisia, mutta perinteikkäästi samoja asioita toistavia typeryksiä. Kinkkiseksi touhu menee siinä vaiheessa, kun väisteltävänä on useita erillisiä asioita ja taistelukenttä rajoittuu lähinnä pohjattomaan rotkoon. Eräidenkin (KIROSANA!) karpaasien kaatamisesta irtoaa onnistumisen riemua, vaan kyllä peli tavispelaajalta elinvuosia lähinnä vähentää.
Kentissä on myös vähän yksinkertaista ongelmanratkaisua tyyliin raivaa tietä räjähtävälle tynnyrille, tai ammu tykillä jonnekin. Konseptitaidetta ja lisää pituutta energiamittariin on kätketty sinne ja tänne. Kaikki monsterit mukiloimalla saa enemmän kokemuspisteitä, joilla voi sitten tehdä neljästä loitsuelementistään (vähän) tehokkaampia.
Uudet, erikoiset, yllättävät ja mieltä kutkuttavat yksityiskohdat ja kohtaukset, joissa perinteikkäistä kikoista on saatu rakennetuksi jotain tuoretta ja fiksua voi laskea yhden käden sormin: taitaa niitä yksi olla, jos sitäkään. Kun b-luokan pelisarja on laskutavasta riippuen noin kymmenenteen osaansa ehtinyt, ei ihmeitä tosin tule odottaneeksikaan. The Eternal Night on varsin viihdyttävä peli viimeisiään vetelevälle konsolille. Suoranainen palvelus se on tietylle vähemmistölle: Spyron parissa lapsuutensa viettäneet, haasteita rakastavat hardcore-xXx-tasohyppelijät, joilla ei ole varaa Tools of Destructionia tai Super Mario Galaxya pyörittäviin konsoleihin, ovat varmasti aivan jouluissaan.
The Legend of Spyro -kokonaisuuden toisella osalla The Eternal Night ei piristävästi ole paljoakaan tekemistä näiden kuvioiden kanssa. Tunnelma ei varsinaisesti ole vakava, mutta kovin ovat fantasiamaailmat synkistyneet ja saaneet persoonallista, uskottavan uskomatonta ilmettä. Vastustakin on lyöty rattaisiin siinä määrin, että typerän näköinen ilme nousee jopa veteraaniloikkijan lärville. Enpä menisi The Eternal Nightia pahimman vihamiehenikään lapsille ostamaan.
Synkkää kuin discossa
Mutta näyttäkää minulle animaatioseikkailuja rakastava näppäräsorminen masokisti, niin minä kerron kuka kuuluu pelin kohderyhmään! Vaikeissa tarinapeleissä on aina se probleema, ettei huomattava osa pelaajista pääse koskaan loppuun saakka. Kesken jäi urakka allekirjoittaneelta ns. ammattilaiseltakin.
Ei sillä, että tarinan lopun tahtoisi nähdä. Kelpo tunnelma kumpuaa siitä, kuinka nätti The Eternal Night pleikkari kakkosen peliksi on. Tyyli peittää sen, mikä ei teknisellä puolella vakuuta. Musta ja pehmeät tummat sävyt hallitsevat suurinta osaa maailmasta, mutta synkistelystä ei voida puhua, sillä kaikkea pimeää vasten heijastetaan tyylikkäitä, silmiä särkevän kirkkaita neonvaloja loitsujen varjolla. Joskus, tai usein ilotulituksen keskeltä ei näe yhtään mitään, mikä ei pelattavuutta pilaa. Niin hahmot kuin miljöötkin ovat palikkamaisia, mutta erottuvat suunnittelun ansiosta edukseen. Musiikki on onnistuneesti paria astetta eeppisempää kuorolaulantaa, kuin tapahtumat edellyttävät. The Eternal Nightista välittyy tuntu, että nyt ei olla missään maapallolla, tai viiden pennin pleikkaripelissä.
Ikuinen perjantaiyö nakkikioskin jonossa
Juuri alussa yksinkertainen taistelusysteemi tuntuu osiensa summaa täyteläisemmältä. Siivekäs sankari osaa lyöntisarjan sekä maassa että ilmassa, jossa hän voi myös leijua hetkisen. Ensi hätään Spyro osaa myös syöstä tulta ja syöksähtää (tulisesti) eteenpäin. Myöhemmissä vaiheissa lohikäärme oppii myös elementtien jää, maa ja sähkö salaisuudet, kaksi loitsua kuhunkin teemaan. Lähes alusta saakka mahdollista on myös ajan hidastaminen. Nämä jekut ja pari pikkujuttua päälle johtavat yllättävänkin koviin ja samalla huvittaviin kahakoihin isojen ja pienten apinoiden, etanoiden ja velhotyyppisten pahisten kanssa.
Viihdyttävyyden ydin on siinä, että vaikka Spyro kykenee jakamaan rajua rankaisua useammalle konnalle kerrallaan, on hän itse varsin herkkähipiäinen. Kukin vaarallisista vihollisista pudottaa kuollessaan elinvoimaa ja manaa loitsuja varten, kun polttoaine ajan hidastamista varten taas palautuu hitaasti itsekseen. Toisin sanoen taistelut vaativat strategiaa. Aikaa hidastaessaan Spyro pieksee aivan kenet tahansa, mutta normaalivauhtiin on nolo palata ryökäleleegion keskellä.
Tasokkaan kömpelöä loikintaa
Siinä, että tiettyjä kohtauksia joutuu yrittämään useita kertoja, ei ole mitään ikävää, kun väliaikapisteet on sijoiteltu näin näppärästi. The Eternal Night rankaisee aina kuolemasta, mutta vain vähäsen. Mukavaa olisi, jos näihin väliaikapisteisiin saisi tallentaakin. Kovin kauas virtojen katkaisu konsolista ei sankariamme heitä, mutta esimerkiksi kaksikymmentä kertaa pomohahmoa vastaan taisteltuaan sitä kernaasti nukkuisi yön yli ja jatkaisi tasan tarkkaan samasta kohdasta. Myöhemmissä vaiheissa, kun tylsien kohtausten uudelleen peluu yhdistyy suunnattomaan haasteeseen, alkaa päästä kuulua ääniä joko verisuonten katkeamiseen tai henkisen tason romahdukseen liittyen.
Pomohahmot yllättävät sisukkuudellaan jo alussa, mikä on vielä hyvä asia. Noin puoleen väliin saakka kyse ei ole niinkään tiukasta haasteesta, kuin oikean lähestymistavan hakemisesta, mikä saattaa toki vaatia useitakin yrityksiä. Jättiläishirviöt ovat äärimmäisen vaarallisia, mutta perinteikkäästi samoja asioita toistavia typeryksiä. Kinkkiseksi touhu menee siinä vaiheessa, kun väisteltävänä on useita erillisiä asioita ja taistelukenttä rajoittuu lähinnä pohjattomaan rotkoon. Eräidenkin (KIROSANA!) karpaasien kaatamisesta irtoaa onnistumisen riemua, vaan kyllä peli tavispelaajalta elinvuosia lähinnä vähentää.
Kohderyhmä hakusessa
Uudet, erikoiset, yllättävät ja mieltä kutkuttavat yksityiskohdat ja kohtaukset, joissa perinteikkäistä kikoista on saatu rakennetuksi jotain tuoretta ja fiksua voi laskea yhden käden sormin: taitaa niitä yksi olla, jos sitäkään. Kun b-luokan pelisarja on laskutavasta riippuen noin kymmenenteen osaansa ehtinyt, ei ihmeitä tosin tule odottaneeksikaan. The Eternal Night on varsin viihdyttävä peli viimeisiään vetelevälle konsolille. Suoranainen palvelus se on tietylle vähemmistölle: Spyron parissa lapsuutensa viettäneet, haasteita rakastavat hardcore-xXx-tasohyppelijät, joilla ei ole varaa Tools of Destructionia tai Super Mario Galaxya pyörittäviin konsoleihin, ovat varmasti aivan jouluissaan.
The Legend of Spyro: The Eternal Night (Playstation 2)
Tänä jouluna pukki puree ja lyö ja lahjoittaa pilteille Spyroja: keskitasoa viihdyttävämpi toiminnallinen söpötasoloikka laittaa aikuisenkin hikoilemaan verta.
- Kinkkiset tasoloikat
- Alun vaihtelevat haasteet
- Valojen ja varjojen käyttö
- Taistelut pomoja vastaan
- Useimmille pelaajille aivan liian vaikea
- Liian vähän loikintaa
- Tappelu varastaa lopulta valokeilan
- Taistelut pomoja vastaan
Keskustelut (23 viestiä)
Rekisteröitynyt 27.05.2007
14.11.2007 klo 17.47
Rekisteröitynyt 30.03.2007
14.11.2007 klo 20.11
02.12.2007 klo 19.13
08.12.2007 klo 16.24
26.12.2007 klo 19.49
Hemmetin hyvä peli minun mielestäni. Haastava kuin mikä, mutta nautinnollisen jännittävä ja sopivasti ahdistava. ___ 10- ___!
27.12.2007 klo 19.54
01.01.2008 klo 16.16
Apua? 8)
08.01.2008 klo 12.38
08.01.2008 klo 12.40
Kirjoita kommentti
Kirjoita kommentti
08.01.2008 klo 18.10
Toivottavasti ymmärsit!
10.01.2008 klo 17.05
13.01.2008 klo 13.19
Tasohyppelyideasta pidin paljon enemmän.
26.01.2008 klo 18.22
Aika kinkkinen juttu se loppu.. Kuka siis oli se tyyppi joka oli siinä, öh, kivellä kattomassa Spyroa?
Luulen et se on se yks Spyron kaveri, joka on siinä Spyro Enter The Dragonfly pelissä.
En ole sitten yhtään varma, enkä myöskään siitä että tämä keskustelu on aika vanha... Joskus iskee sellanen että on pakko kirjottaa vaikka kuinka vanhaan topiciin. :D
02.02.2008 klo 17.34
29.02.2008 klo 17.26
10.03.2008 klo 18.42
17.05.2008 klo 22.14
03.06.2008 klo 14.26
31.07.2008 klo 11.12
Jos joku on niin kertokaa miten! Ja spyro on suloinen tässäkin pelissä. Ne hyppyähkimiset vaan ärsyttää...
27.08.2008 klo 10.40
Rekisteröitynyt 17.03.2009
02.05.2009 klo 23.38
Ihmetyttää vaan pelin saama äärettömän raju kritiikki, eihän tämä täydellinen peli ole, mutta kertokaapa, mikä esim nyt oikeasti tekee jostakin "vakavasta" God of Warista tai jostain GTA:sta nyt viisikymmentä pistettä paremman pelin? Ei ainakaan Spyroa vihattavampi, helposti unohtuva ja vähintään yhtä lapsellinen päähahmo. kontrollit ovat ihan oikeasti mielestäni melko samaa tasoa kuin monissa nk. AAA -peleissä (tiettyyn osaan verrattuna jopa paremmat)
Jos lähetään siltä linjalta, että olen tunnelmaa hakeva (soolo)pelaaja, joka ei koe tarvetta todistaa itselleen olevansa aikuinen pelaamalla lapsilta kiellettyjä pelejä pelkäästään (kun ne nyt yleensä ovat muutenkin ajatukselliselta tarjonnaltaan ihan samantasoista huttua), ja mielestäni yli 85 pistettä ansaitsevia pelejä on tullut pieni kourallinen viimeisen kymmenen vuoden aikana, niin yhdyn tuohon Peltosen 77 arvosanaan.
06.01.2011 klo 21.48
Rekisteröitynyt 20.04.2011
27.06.2011 klo 14.48
Kirjoita kommentti