Huomioiden, että olen pitänyt Sonic-siiliä avatarinani eri keskustelupalstoilla kohta 10 vuotta, suhteeni tähän nuoruuden suosikkiin on nykyisin lievästi sanoen viileä. Sonic the Hedgehog 2 on mielestäni edelleen eräs maailman parhaita 2D-tasoloikkia - jopa paras. Sonic Team kuitenkin voitti Rarewaren ainakin siinä, miten nopeasti luovuuden kaivo kuivui, kun maailma muuttui. Johtoajatus katosi liki välittömästi MegaDriven lakattua olemasta. Ei ole liioittelua sanoa, että kolmiulotteiset Sonicit ovat olleet 90-prosenttisesti roskaa. Edellisen kerran jaksoin pelata pitempään Sonic Adventure 2:ta Sega Dreamcastilla. Kiitos Segan nykyisen shovelware-politiikan ovat nuo Sonicin uran hienoimmat hetket taas varmasti tuttuja jo suurimmalle osalle minkä tahansa pelilaitteen omistajista.

Siksi en oikein tiennyt, miten suhtautua Sonic Generationsin lupauksiin vanhan ja uuden yhdistämisestä. Sonic oli parhaimmillaan 2D-tasohyppelyissä, jotka nykyisin ovat lähinnä tehottomimpien kännyköiden viihdettä. Uudessa Sonicissa ei ole mitään yhdistämistä mihinkään, sen voisi pitkälti unohtaa. No, annoin pelille rehellisen mahdollisuuden tästä huolimatta.




Sinällään perinteisessä tasoloikkahengessä tarina kertoo siitä, kuinka Sonicin synttärikutsut keskeytyvät, kun epämääräinen mölli kaappaa ystävät toiseen ulottuvuuteen. Tässä vaiheessa Sonic jakautuu kahtia: vanhaan pyöreään ja mykkään 2D-Soniciin ja uuteen piikikkääseen, älyttömästi mölisevään 3D-Soniciin. Pelin juju on, että kentissä on aina kaksi "Actia": vanhalla pelattava tasoloikkailu ja uudella läpi juostava kohellus. Kentän selvittäminen avaa uusia maailmoja ja palauttaa kehiin Sonicin ystäviä.

Kun kunkin jakson kentät on selvittänyt, ilmaantuu peliin haasteita, jotka selvittämällä saa "pomoavaimia". Haasteet ovat normaalia peliä vaikeampia, mutteivät mitenkään mahdottomia. Sopivalla avainmäärällä pääsee sitten mättämään pomoa vastaan, ja onnistuneesta kellistämisestä avautuu uusi kenttäsarja. Jopa kenttävalikko on tasoloikkaa, sillä Sonic voi liikkua eri kenttien välillä melko vapaasti, ostaa kaupasta lisäominaisuuksia ja jahdata musiikki- ja taidebonuksia.




Sonic Generations pyrkii tarjoamaan paljon syitä pitää itsestään. Siinä todellakin on kaikille jotakin. Kaltaisiani naavapartoja viehättää vanhojen kenttien uudelleenversiointi (Green Hill, Chemical Plant ja monta muuta ikimuistoista on mukana), nuoremmat pelaajat taas voivat pelata ADHD-Soniciaan - pelissä eteneminen kun ei edellytä molempien varianttien läpäisyä. Kentät ja haasteet on helppo läpäistä kohtuullisella arvosanalla, mutta jos haluaa kerätä S-rankin kaikista kentistä, saa varautua melkoiseen voimapelaamiseen. Nykypelille harvinaisesti pelissä jopa on määrätty määrä elämiä, vaikkei niiden loppumisesta toki kohtuuttomasti rangaistakaan. Kestoa pelissä ei ole loputtomiin, muttei sitä ole liian vähänkään.

Valitettavasti mukana on myös sekä hyvää että huonoa. Parhaimmillaan tunnelma todella on kuin yliäänisiilin kulta-ajalta, pahimmillaan taas kaikki on kuin 2000-luvun kohelluksissa: jotain vilistää hirveää vauhtia paikasta toiseen, en ehdi edes tajuta mitä tapahtuu, miksi putosin tuosta ja mihin nyt pitäisi mennä! En pitänyt tästä Sonic Adventuressa, en Sonic Heroesissa, en missään sen jälkeisissä peleissä - enkä pidä edelleenkään. Sonicin hahmogimmick eli nopeasti juokseminen saattoi olla hyvä tapa esitellä Megadriven grafiikkarautaa, mutta täysin vapaassa 3D-ympäristössä homma menee vain ryntäilyksi.




Sonic Generations tuo mieleeni vaikkapa Jimi Hendrixin jäämistöstä löytyneet julkaisemattomat levyt. Se on hyvä, siitä jopa jossain mielessä nauttii, mutta on vaikea sivuuttaa haikeaa tunnetta, että tämä kaikki on kuitenkin vain mennyttä, eikä tässä mitään todellista ennen näkemätöntä substanssia ole. Jos homma olisi vain maltettu lopettaa huipulla, suuhun jäänyt maku olisi parempi. Muutama ihan uusi kenttien ympäristö antaa toki toivoa paremmasta, mutta eiväthän ne pysty All Along the Watcht... Green Hillin kanssa kilpailemaan.

Silti tämä peli on parasta, mitä Sonicille on tapahtunut sitten 90-luvun, eikä se ole ihan vähän se. Sonic ei ole hahmona alkuunkaan Marion tasoinen eikä taivu kuin juoksemaan nopeasti. SG ymmärtää tämän varsin hyvin, eikä laita piikkiniekkaa mukavuusalueensa ulkopuolelle kuin ajoittain. Vielä kun turhan ja sisällöttömän koheltamisloikkimisen saisi kokonaan pois.