Assassin's Creed on Ubisoftin ehdoton lippulaiva, joka monien muiden suosittujen pelisarjojen tapaan jakaa mielipiteitä pelaajien keskuudessa. Kaikki eivät arvosta sarjan avointa, hiekkalaatikkomaista luonnetta, eikä sen tapaa yhdistellä nykyaikaa ja menneiden aikojen tapahtumia. Itse en kuulu sarjan vihaajiin - pikemmin päinvastoin. Jo sarjan ensimmäinen osa osui ja upposi meikäläisen sydämeen todella jämäkästi. Monien muiden supersuosittujen pelisarjojen tapaan Assassin's Creedin peruskaavaa on kehitetty alkuaikojen jälkeen varsin hillitysti. Timanttia on vain hiottu varovasti hieman kiiltävämmäksi sieltä täältä.


Vaikka olen sarjan suuri fani, on pakko myöntää, että tällä kierrätyskerralla en jaksanut innostua pelistä enää entiseen malliin. Viime jouluna lahjaksi saamani Brotherhoodin pelasin sentään enemmän läpi kuin juuri mitään muuta peliä ikinä. Revelationsin tarina lopetetaan lopultakin sellaisella tavalla, että pelintekijöillä pitäisi olla pykälän verran vapaammat kädet siirtyä hieman erilaisiin maisemiin. Ubisoft onkin jo levitellyt huhua, että seuraava Ass tulee tekemään ainakin tapahtumapaikkansa puolesta entistä selvemmän pesäeron edellisiin osiin.



Historiallisten salamurhaajien toimia käydään jälleen hämmentämään koomaan vaipuneen Desmond-paran pahoin sekoitetussa pääkopassa. Vanha firenzeläinen ystävämme Ezio Auditore on nyt kirjaimellisesti vanha, vaan ei silti mikään ikäloppu kehäraakki. Ollakseen reilu viisikymppinen, kaveri kiipeilee seiniä pitkin aivan yhtä ketterästi kuin ennenkin. Tällä kertaa itse asiassa jopa entistä ketterämmin, kun käytössä on varsin kätevä kättäpitempi kiipeilykoukku. Sen avulla Ezio pystyy vaikkapa korjaamaan lyhyeksi jääneen hypyn tai liukumaan köysiä pitkin katoilta katoille. Uuden, jos kohta tutun tuntuisen pelialueen lisäksi koukku on yksi pelin merkittävimmistä uudistuksista. Muilta osin liikutaan hyvin samoilla vesillä kuin ennenkin, mikä esti ainakin itseäni liiemmin innostumasta pelistä edellisosien tapaan.


Pelin ehkä turhin uudistus on Tower Defence -henkinen kevyt ministrategiapeli, jonka ideana on suojella salamurhaajien tukikohtia hyökkäyksiltä. Muusta sisällöstä täysin irrallinen alamaisten käskyttely on kankeaa, tyhjänpäiväistä eikä palkitse pelaajaa oikein millään tavalla. Onneksi moista tyhjänpäiväisyyttä ei tarvitse harjoittaa vapaaehtoisesti erityisen usein.

Pelin tarinankerrontaa on hieman muovattu, ilmeisesti nykyaikakohtauksia karsastavia silmälläpitäen - Desmondin taustaa valottavat tehtävät ovat tällä kertaa vapaaehtoisia. Pääpaino on Eziossa, mutta välillä erkaannutaan hetkeksi myös vanhan tutun Altairin saappaisiin. Kaikkiaan kerronta pysyy varsin mukavasti hanskassa, mikä on aika hieno saavutus, kun kuitenkin samassa pelissä kerrotaan periaatteessa kolmen eri hahmon tarinaa. Jokainen tarina saavutetaan sellaiseen pisteeseen, että sarjan seuraavaa osaa voi odottaa jopa jonkinlaisella jännityksellä. Tämä tarina alkaa näet olla kuiviin rutistettu.



Vaikka paljoa ei uusia ominaisuuksia tälläkään kertaa esitellä, Revelations on silti sopivassa määrin hiotumpi kuin sarjan edelliset osat. Rakennukset ovat entistä korkeampia ja grafiikka piirun verran aiempaa hienompaa. Jesper Kydin täysillä tunnelmaa tukevan musiikin tahtiin huikean korkeista näköalatorneista avautuva maisema on edelleen henkeäsalpaavan huikea ja yksi pelimaailman ikimuistoisimmista tapahtumista.


Pelin tuoreempaa antia edustaa pomminrakentelu. Ezio osaa nyhertää erilaisiin tilanteisiin soveltuvia paukkuja ja ansalankoja, jotka helpottavat taistelua ja pahantekoa entisestään. Varsinainen kalpojen kalistelu ei erityisen hankalaa edelleenkään ole, jos aiheeseen vain hiukankin keskittyy. Vähissä oli taistelut isompaakaan vihollislaumaa vastaan, joissa jäin testisessioiden aikana alakynteen. Eikä näissäkään tilanteissa juuri savupommeja tarvittu. Hyödyllisimmillään paukut ovat lähinnä sellaisissa tehtävissä, joissa pelaaja ei saa missään tapauksessa paljastua, mutta tietä pitäisi kuitenkin vaivihkaa selvittää vartijoista. Tekoäly ei määräänsä enempää aikaa haaskaa salamurhaajan sijainnin selvittämiseen, joten pelaaja on selvillä vesillä jo muutaman sekunnin miihailun jälkeen. Erilaisia aineksia löytyy runsain mitoin ripoteltuna ympäri Konstantinopolia.

Siinä missä katutasossa vartijoilla on mahdollisuus saavuttaa Ezio jopa varsin nopeasti, on tuo kelpo salasurmaaja edelleen melkoisen ketterä tasapainoiltaessa rakennusten katoilla. Montaa tovia ei mene siihen, että takaa-ajajat on karistettu kantapäiltä harjanteilla keikkuessa.

Vaikka Konstantinopoli on pykälää pienempi kuin edellisosan Rooma, riittää tekemistä ja näkemistä aivan valtavasti. Jos pelialuetta ei tietäisi pienemmäksi, tuskin siihen tulisi kiinnittäneeksi edes huomiota. Toki jos nautti Brotherhoodin Rooman alavammista alueista, joille varsinainen tekeminen ei juuri millään tasolla keskittynyt, saattaa Revelationsin parissa kokea kevyitä pettymyksen tunteita. Tekeminen keskittyy tällä kertaa nimenomaan kaupunkiympäristöön, mikä on mielestäni lähinnä selkeää ja vähentää turhaa juoksemista. Tältä osin polletkin on voitu tipauttaa pelistä alati vallitsevassa ihmisvilinässä turhakkeina.

Pelissä eteneminen sujuu totuttuun tyyliin. Pelaaja voi kunnostaa ja ostaa erilaisia pikku puoteja tai maamerkkejä, jotka kaikki suuntaavat rahavirtaa Ezion pankkitilille. Ennen pitkää ollaankin siinä tilanteessa, että rahaa virtaa pankkiin enemmän kuin sitä ehtii sieltä käydä isoon taskuunsa nostamassa. Onneksi tuhlattavaakin piisaa sentään mukavasti. Osa kaupoista ja nähtävyyksistä on templareiden vaikutusvallan alaisia, jolloin rahavirtoihin pääsee käsiksi vain nirhaamalla lähistöllä sijaitsevan vihollistukikohdan kapteenin. Edellisten osien tapaan varsin raivostuttavana piirteenä osa raukkis-kapuista pakenee heti, kun pelaajasta nähdään vilauskin näiden vaikutusalueella. Valtaamisesta ei tule näin ollen tällä erää mitään, ennen kuin kurja pelkuri on pakoillut suunnilleen vuorokauden verran.



Assassin's Creed -pelisarja on saavuttanut nyt sellaisen pisteen, että tästä eteenpäin pelintekijöiden on käytännössä aivan pakko keksiä jotakin uutta. Vanhaa on lämmitetty nyt niin moneen otteeseen, että mitta on kerta kaikkiaan täynnä. Revelations menee vielä seulasta läpi, koska se kuitenkin kirjoittaa tarinalle kokonaisvaltaisen pisteen ja on sinänsä kokonaisuutena edelleen ihan asiallinen. Toivon kuitenkin todella, että pelisarja edelleen jatkuu, mutta mielummin täysin eri kuvioissa kuin ennen. Basaarit, torit ja turut alkaa olla nyt niin sanotusti nähty.


Teksti: Manu Pärssinen


Muutamia viikkoja sitten markkinoille ilmestyi myös iPad-versio Assassin's Creedistä ja V2.fi testaili sitäkin. Ubisoftilla on tajuttu nyt se, ettei perinteinen AC-pelaaminen kosketusnäytöllä onnistuisi, mikä on hyvä asia. Sen sijaan Assassiineja ohjastetaan strategisessa keräilykorttipelissä. Koska olen tottunut odottamaan iLaitteiden peleiltä enimmäkseen kasuaalisen kevyttä ajanvietettä, oli Recollectionin aloitus pieni järkytys. Sääntöjä sääntöjen perään ladottiin pelaajan eteen tutoriaaleissa ja monenmoiset nimikkeet vilahtelivat ruudulla. Kaikki tuntui lähtökohtaisesti kovin sekavalta, mutta ainakin touhu oli hauskasti sovellettu Assassin's Creedeistä tuttuihin kuvioihin - kortteja kutsutaan 'muistoiksi' ja niin edelleen.

Kaiken (osittain turhankin) kuorrutuksen alta löytyy kuitenkin varsin kekseliäs keräilykorttipeli, jossa taistellaan alueiden hallinnasta. Vaikka pelitempo on kohtuullisen hidas, se on silti reaaliaikainen. Monesta asiasta pitää huolehtia ja korttien tiedot pitää mielessä, jotta pystyy reagoimaan vastustajan siirtoihin ja säilyttämään alueensa. Kuten kupletin juoneen kuuluu, keräily koukuttaa ja pelin toteutukseen on panostettu kaikilla osa-alueilla. AC: Recollection sopii varmasti tämän tyylisten kortti/lautapelien ystäville, ja kehoitan Assassin's Creed -fanejakin rohkeasti kokeilemaan.



Pelin mukana tulee myös Assassin’s Creed Embers -lyhytelokuva, josta selviävät Ezion viimeiset hetket.