Totuus Raymanista paljastuu. Zombiet ja mällit ja Monty Pythonin piirretyistä paenneet jättihirviöt mellakoivat, se on totta, mutta Rayman provosoi. Hän, keksipurkkia kuksineen sammakon äpärä Globox ja joukko Hemmo Paskiaisen sukulaisia pistävät naapurisovun koetukselle kuorsaamalla äänekkäästi. Kun zombiemummo köpöttelee ovelle koputtamaan, jengi koettaa piestä mummon, mutta he jäävätkin alakynteen aluksi. Peli ei paljoa selittele, mutta teuraaksi ns. pahikset alkavat päätyä, ns. sankareiden ryöstellessä pallukoita ja pelastellessa keijukaisia, joilla on palloa puserossa. Sinun siirtosi, Super Mario. Kerro parempi tarina. (Ei hän kerro. Enpä usko.)

Runneltuani nakkini viimeistä maailmaa edeltävässä tehtävässä - yritettyäni yhtä kohtaa 50-70 kertaa -, päätin vilkaista YouTubesta miten peli jatkuu. Vaikka luulin olevani tekelettä kurkkua myöten täynnä, unohduin tunneiksi seuraamaan toisten naurua ja kohellusta. Anarkistisia animaatioita jos arvostamme, Rayman Origins on melko juupelin korkeaa taidetta. Tyyli palauttaa mieleen läjäpäin samantyyppisiä asioita - Ren & Stimpy, Paavo Pesusieni, Earthworm Jim, Battletoads, Angry Birds -, joten lienee oikein kutsua tätä omaperäiseksi miksaukseksi. Kaikki villiys ja hulluus on harmoniassa. "Aiii jai jai jai! Bomp bomp bomp bomp!" Tuollaisen laulun saatat saada päähäsi pyörimään ratsastettuasi huilukäärmeellä instrumentti- ja aavikkomaailmassa ja pomppittuasi lihapullalta toisella ruoka-ja lämpötilamaailmassa.



Rayman Origins on vuoden tai useamman tasopomppu. Miksi pomppijana itseään pitävä tämän väliin jättäisi, sitä en tiedä, enkä keksinyt kunnollisia perusteluja omillekaan negatiivisille mielipiteilleni. Keksin jotakin, jep - sitten pelasin vielä kotvasen ja kyllästyin rasittavaan ruikutukseen.

Kentät on suunniteltu esimerkillisesti. Tämä on faktaa. Ne tosiaan ovat niin vekkuleita, että on hauskaa katsoa toisten menoa. Ne toimivat yksin tai 2-4 kaverin kanssa. Jos haluat juosta kentät läpi, tähän rohkaistaan: Sonic ei ole kieppunut näin tyylikkäästi. Jos aiot saavuttaa kaiken, salaiset huoneet löytyvät kyllä, mutta vain määrätietoisuudella, harjoittelulla ja sorminäppäryydellä keräät yli 300 kolikonkorviketta per kenttä. Verenmaun saa suuhun heti. Jos tahdot ottaa rennosti ja/tai seikkailla nappulan tai mummon kanssa, voitte pelata tuntikausia ilman stressiä - samoissa kentissä. Vaikeustasoja ei tarvita. Ne ovat läsnä.

Asennevikaisella - kyrsiintyneellä kriitikolla jouluruuhkassa - on ongelmia nautiskella. Läpi juostaessa Origins on hyvin helppo, kunnes saavutuksia täytyy palata muutama metsästämään. Lopulta, loppuhuipennuksen kunniaksi pelistä tulee sadistisen vaikea. Pari vuotta sitten New Super Mario Bros. Wii oli itselleni lievä pettymys. Se oli helpompi läpäistä kuin 80- ja 90-lukujen Mariot. Kenttien sataprosenttinen läpäisy oli haastavaa, mutta kaikenlainen "saavuttaminen" on mielestäni vaivalloista, toisin kuin on perinteinen loppua kohden tiivistyvä jännitys. Rayman Origins on lopulta aika pirun jännittävä, joten sitä ei sovi samalla ruoskalla silpaista. Yhtä kaikki, allekirjoittanut nauttii eniten vanhan koulukunnan tasaisesti vaikeista väännöistä.



Seikkailu on kestänyt aikansa... Raymanin on jahdattava konnaa pilvien korkeudella, putoavan romun keskellä. Hän tarraa köyteen ja heilauttaa itsensä täpärästi kahden sirkkelin välistä saavuttaakseen lopulta putken, jonka hän räjäyttää pommilla, jolloin putki kiepahtaa siten, että Rayman voi yrittää entistä pimeämpiä loikkia. Tämä on ratkaisevasti tyylikkäämmän näköistä, kuin laiskojen epäpelien leffamaiset reaktiotestivälinäytökset. Ja pelaaja pelaa! Hän kenties raivoaa keskiyöllä yrityskertojen 24-78 välillä ja ulostaa verta aamulla, mutta hän pelaa. Jos et pelkää spoilereita, katso täältä, miltä kuvailtu kohtaus näyttää ja tuntuu.

Jos Origins käyttäisi lisäelämiä - jos vaikkapa saisit lisäelämän kerran minuutissa -, se olisi vaikeampi, kuin legendaarinen Battletoads, tai sitten olen surkastunut vanhuuttani. Yrittää kuitenkin saa loputtomiin. Haasteet on rytmitetty iskevästi. Kuole pois, jos pallukat jäivät poimimatta, saat yrittää heti uudestaan. Jos pelaat Battletoadsia emulaattorilla, muutama kohtaus on vaikea pikatallennuksesta huolimatta. Niin olisi Raymanissakin!

Ulkoa opettelu on omanlaisensa huvi. Se ei välttämättä ole enää kivaa, jos pomotaistelussa suoritat kymmenennen kerran viisi rutiinia, jotka osaat jo unissasikin, ja kuolet väistämättä, kun pomo tekee ensi kertaa kuudennen rutiininsa. Hommahan olisi mahdollista tehdä niin, että pomo arpoisi seuraavaksi käyttämänsä vähemmän ylivertaisen hyökkäyksen, ja pelaaja joutuisi silmiä räpyttelemättä arvailemaan, minkä. Mutta hankalaa näin nätille ilmestykselle on vihoitella. Eräs pomo on rääkyvä, psykoottinen kuumailmapallo-hippieukko-pulu. Et välttämättä tahdo ohittaa tällaista tyyppiä sekunneissa.



Rayman ja hemmot hyppivät, lyövät, leijuvat luovasti, uivat valitettavasti ja usein ratsastavat hyttysillä, jolloin peli muuttuu sivuttain vieriväksi räiskinnäksi. Salahuoneiden asetelmat muistuttavat toisinaan puzzleja. Vaihtelevan kenttäsuunnittelun ansiosta tässä on puuhaa tarpeeksi. Huomautetaan kuitenkin, että peli on pitkä ja rutiinit tulevat tutuiksi nopeasti. Opittavat kyvyt – kuten leijuminen - voisivat olla mukana alusta saakka, mutta niitä pantataan pari minuuttia kenties opettelukynnyksen vuoksi. Kyky kutistua ei edes tuo peliin muuta, kuin lisää visuaalista kivaa. Siitä ei puutetta tule.

Tuleva klassikko Rayman Origins ei ole ainakaan omien pelattavuuteen liittyvien ideoidensa johdosta. Jos New Super Mario Bros. Wii ja Battletoads yhteen törmäisivät, osista voisi koota Rayman Originsin ja toisen vähemmän iskevän pelin. Vähintäänkin ajaton Origins on grafiikan ja musiikin vuoksi. Tästä olisi hyvin vaikeaa paremmaksi pistää muuten, kuin Hollywoodin piirroselokuvien budjetilla ja taiteilijoilla. Ajaton tasoloikka! Moisille on ollut tilausta siitä lähtien, kun niitä on ollut mahdollista tehdä - valitettavasti muotiin tulivat sysirumat ja sekavat 3D-sekoilut.

Rayman Origins on lajityypin ehdotonta kärkeä sitten tuon tragedian. Konsolien latauspalveluista löytyy muutamia reippahasti omaperäisempiä pikkupelejä, jotka ovat myös erittäin komeita, mutta ladattavaksi peliksi alunperin tarkoitettu Origins loistaa sisällön määrässä, eikä määrä tule laadun kustannuksella.