On olemassa varsin suuri määrä pelejä, joista kaiken oleellisen on ehtinyt kokea ensimmäisen neljän tunnin aikana. Sitten on myös sellaisia pelejä, joiden sisällöstä on nähnyt vain murto-osan usean kymmenen tunnin intensiivisen pelaamisen tuloksena. Jos viikossa olisi kahdeksan päivää ja vuorokauden mitta olisi useamman tunnin pidempi, olisin kirjoittanut tämän arvion vasta sitten, kun olen pelannut Skyrimin läpi - myönnän, että varmasti aika hiton paljon on vielä näkemättä. Täsmennettäköön, että koska pelisessioni aikana en joutunut kertaakaan pettymään pelilliseen sisältöön, rohkenisin uskoa, että loputkin on melkoisen laadukasta tavaraa.




Tutustuin Elder Scrolls -roolipelisarjaan vasta vuonna 2002 julkaistun Morrowindin myötä. Se teki minuun varsin suuren vaikutuksen sopivan verkkaisella tahdillaan sekä miellyttävän avonaisella pelimaailmallaan. Sarjan jälkimmäinen osa, Oblivion teki suurimman osan asioista paremmin kuin edeltäjänsä. Peli esitteli entistä suuremman ja vapaamman pelimaailman, jonka pariin saattoi uppoutua tunneiksi ja taas tunneiksi, vaikka vain keräilemään metsästä marjoja. Skyrim pitää kehityksen suunnan varsin samoilla linjoilla – maailma on entistä hurjemman kokoinen, mutta myös entistä elävämpi. Tekemistä on päättömän paljon, juoni on tällä kertaa toimivampi ja NPC-hahmoilla on yhden keskinkertaisen ääninäyttelijän sijaan useita ammattitaitoisia.

Skyrimin tapahtumat sijoittuvat kaksisataa vuotta Oblivionin hässäköiden jälkeiseen aikaan. Juoni ei ole suoranaista jatkoa sarjan edellisille osille, mutta sijoittuu edelleen Tamrielin maailmaan. Ikuisiksi luulluilta talviuniltaan heränneet pahansisuiset lohikäärmeet ovat alkaneet pitää pohjoisella pannukakun puolikkaalla sijaitsevan Skyrimin provinssin asukkaita jatkuvassa pelkotilassa. Kansakunnan hermot ovat perin kireällä, sillä valtakunta on jo ennestään sisällissodassa, kun valtaapitänyt kuningas on murhattu. Sekasorron takana on perin ilkeämielinen Alduin-lohikäärme, jonka jo muinaiset velhot luulivat loihtineensa toiseen aika-avaruuteen, pois ihmisten silmistä ja mielistä. Valitettavati loitsu siirsikin Alduinin vain tulevaisuuteen, siis Skyrimin nykyaikaan. Alduinin tavoite on niinkin vaatimaton, kuin maailman tuhoaminen. Siinäpä riittää lohharinlahtaajallamme työsarkaa, jotta Alduinin pahat aikeet saadaan tehtyä tyhjiksi.




Skyrim liputtaa edelleen vahvasti vapaan pelimaailman puolesta. Jos jossakin, niin Skyrimissä tämä ratkaisu todella toimii. Pelaaja voi itse päättää, haluaako työstää juonta edistäviä tehtäviä vai keskittyykö romppaamaan luolastoja tyhjiksi ja suorittamaan kanssaihmisten antamia monenlaisia tehtäviä. Ajanvietteestä ei ole muutenkaan pulaa, vaikka tehtäviä ei juuri olisikaan käynnissä. Pelaaja voi kerätä rehuja, kaivella hakullaan mineraaleja, metsästää riistaa ja työstää sitten keräämistään materiaaleista erinäisiä tarve-esineitä, maittavia ruokia sekä käteviä taikajuomia – joko omaan käyttöön tai vaikka kauppatavaraksi. Juonitehtävät ja muu tekeminen on laadullisesti ihastuttavan hyvin tasapainossa. Sivutehtäviä ei tarvitse jättää tekemättä siksi, että ne olisivat jotenkin sinne päin roiskittuja, vaan ne ovat pääosin aivan ehtaa viihdettä, siinä missä pelin muukin sisältö.

Varsin harvan olen kuullut kehuvan estottomasti pelisarjan edellisen osan Oblivionin helvetinkaltaisille laavamaille sijoittuneita tehtäviä. Tällaisia emäkämmejä pelintekijät ovat tällä kertaa onnistuneet välttämään. Pelimaailma on fantasiailmapiiristään huolimatta uskottavampi paikka. Mikäli ei halua suotta pilata pelikokemustaan, kannattaa helpoin vaikeustaso unohtaa kokonaan. Vihollisten skaalautuvuutta on vähennetty, joten pelaaja voi erheessä eksyä luolastoihin, joiden asukkien kimppuun ei olisi asiaa ennen kuin luiden ympärille on kehittynyt enemmän lihasta. Tämä luo peliin ihastuttavaa luonnollisuutta ja toisaalta antaa pelaajalle potkun persiille kehittää hahmonsa taistelutaitoja ja asevalikoimaa säälliselle tasolle. Skyrim on puhtaasti yksinpeli, enkä todella jäänyt kaipaamaan mitään muuta. Jos yksinpeliin voi jo upottaa kymmeniä, ellei satoja tunteja, kuka jaksaisi keskittyä enää moninpeliin?


Taistelusysteemi on varsin toimiva. Liipasimet ohjaavat vasenta ja oikeaa kättä, joihin voi tarpeen mukaan asettaa joko kevyemmän aseen, kilven, sopivan taian tai sitten pykälää järeämmän kahden käden aseen. Pomotaistelun virkaa näyttelevät kahinat lohikäärmeitä vastaan osoittautuivat pieneksi pettymykseksi. Niiden tunnelma ei ole ollenkaan niin stressaava, kuin olisi saattanut toivoa. Useimmiten lohhari tuntuu olevan kiinnostuneempi muista kuin pelaajasta, joten nuolien upottaminen vaivihkaa kärmeksen suomujen väliin ei ole oikeastaan homma eikä mikään.

Hahmokehitys on toteutukseltaan melko perinteinen ja sinällään tuttu, turvallinen ja toimiva. Tason saavutettuaan pelaaja voi korottaa joko taikavoimiaan, terveyspalkkiaan tai kestävyyttään. Lisäksi tasojen saavuttamisesta palkitaan myös yhdellä perkkipisteellä, jonka voi tuhlata johonkin sopivaan taitoon. Valinnanvaraa on todella paljon ja tasoja rajallinen määrä, joten yhdellä pelikerralla ei ole mitenkään mahdollista tutustua kaikkiin erityistaitoihin.




Maisemiltaan Skyrim on upea ilmestys. Ympäristöt ovat kasvikunnaltaan astetta karumpia, mikä selittyy alueen pohjoisella sijainnilla. Cyrodiilissä nähtyä loputonta vehreyttä nähdään vähemmän.

Kuten jo mainitsin, pelimaailma on todella laaja, eikä lataustauoista tarvitse kärsiä kuin sisätiloihin siirryttäessä. Useimmat luolastot ovat niin ikään todella laajoja, joten huolelliseen koluamiseen kuluu helposti tunti jos toinenkin. Teknisen puolen huomautuksia satelee lähinnä hieman rupisista varjoista sekä kirveellä veistetyistä NPC-hahmoista. Jälkimmäiset tosin eivät tule erityisen suurena yllätyksenä Bethesdan pelejä ennenkin pelanneille. Ottaen huomioon, minkä kokoista maailmaa konsoliparka pyörittää, pienet epähienoudet on varsin helppo ymmärtää.

Skyrimin äänimaailma on huikean hienosti toteutettu. Äänet kuulostavat ihastuttavan kolmiulotteiselta myös peruskuulokkeilla. Ääninäyttelyn laatuun on panostettu isosti ja sitä myös todella riittää. Tuntuu, että jokaisella vastaantulijalla on puolikkaan romaanin verran sanottavaa. Tunnelmaa upeasti maalaava musiikki elää alati muuttuvien tilanteiden mukaan saumattomasti, korostaen hienosti erilaisia tunnelmia.

Pelin ehkä ontuvinta antia ovat inventaariovalikot. PC-pelaajat ovat valitelleet, että valikot on tehty konsolipelaajien ehdoilla, mutta en nyt ihan heti keksi, millä tavoin tämä nyt erityisesti helpompaa olisi pädillä. Esimerkiksi aseen tai taian valitseminen on tehty jotenkin erityisen kankeaksi. Toki kaiken tarvitsemansa voi pistää lempparilistaan, mutta eipä tuo kovin sujuvaa ole - etenkään siinä vaiheessa, kun listassa on jo pitkä liuta erilaisia taikajuomia, taikoja ynnä muuta sälää. Olisin ehkä kaivannut hieman reaaliaikaisempaa systeemiä. Ei valikko aivan tuhottoman syvältä ole, mutta toteutukseltaan selvästi muuta kokonaisuutta heikompi, yhtä kaikki.


Toinen huomautus napsahtaa epäkäytännöllisestä kartasta. Edellisosien perinteisemmän näköinen kartta oli huomattavasti selkeämpi kuin tämä maailman 3D-malli, josta ei juuri reittisuunnittelemiseen apua ole, kun polut ja tiet näkyvät hyvin heikosti ja maaston muoto on muutenkin ikävän epäselvä. Toki tätä voi selittää sillä, ettei tuohon aikaan ole mitään navigaattoreita eikä tarkkoja karttoja olemassakaan. Tietysti voisi miettiä sitten sitäkin, onko lohikäärmeitä tai taikuutta olemassa sitäkään vähää... Itse harhailin useampaan otteeseen maastossa tunteja etsien oikeaa reittiä perille. Onhan tuo tietyllä tapaa myös tunnelmallista ja 'siellä olemisen tuntu' on käsin kosketeltavissa, kun eksyy metsään ja nälkäiset sudet ja muut metsän eläimet huhuilevat lähimaastossa. Kertaalleen vierailtuihin paikkoihin pääsee sentään siirtymään suoraan napin painalluksella, jos eksymisfiilistely alkaa kyllästyttää.

Loppuvuosi on melkoista huippupelien aikaa, ei siitä mihinkään pääse. Kulunut vuosi alkoi jossain vaiheessa vaikuttaa yllättävän köyhältä laatupelirintaman puolesta. Parin kuukauden sisään on kuitenkin julkaistu useampi laatupeli, jotka ovat ilokseni palauttaneet uskoni pelaamisen viihdyttävyyteen. Skyrim on ehdottomasti vuoden parasta antia. Monen mielestä se on puutteineenkin vuoden paras peli, enkä väitä vastaan.