Ilmestyessään Gears of War toi mukanaan hieman uusia pelimekaniikkoja, mutta ei niinkään mullistanut räiskintäpelejä. Laadukkaana, komeana ja hauskana äijämättönä se kuitenkin vahvisti Xbox 360:n asemaa pelimarkkinoilla huomattavasti. Gears of War 2 taas osoitti, että pelisarja ei ollut yhden hitin ihme, vaan Halon ohella Microsoftin konsolin kulmakiviä ja hahmokaarteineen sekä moninpeleineen jäävä pelihistoriaan. Kolmatta osaa - trilogian päätöstä - saatiin odottaa lähes kolme vuotta ja Sodan Rattaat on kiillotettu viimeisen päälle loppukoitosta varten. (Vaikka voikin jo melkoisella varmuudella sanoa, että jollain verukkeella Gears-pelejä vielä nähdään jatkossakin).


Saaga jatkuu, kun parisen vuotta on kulunut viime osan tapahtumista. Peli alkaa messevällä unijaksolla, jonka aikana selviää ainakin se, että jos joku repii Xbox 360:sta graafisesti vielä Epiciä enemmän irti, nielaisen Mountain Dew't väärään kurkkuun. Pohjimmiltaan Gears 3:n tarina on matka pisteestä Y pisteeseen X, jossa tasaisin väliajoin pysähdytään räiskimään aina jonkin tekosyyn varjolla. Välillä tuntui, että Marcuksen joukkiolla on helkkaristi huonoa onnea, kun jokainen asia pitkittyy sillä, että jostain tulvii vihollisia. Noh, tarina ei ole toimintapelien ykkösjuttu, mutta trilogian päätös on panostanut siihen edellisiä osia enemmän ja ainakin useimpiin tärkeimpiin kysymyksiin saadaan vastaus noin 15 tunnin yksinpelikampanjan aikana.




Kampanja toimii, sillä sen rytmitys on hiottu ajatuksen kanssa. Kaavaa rikotaan sopivissa kohdin massiivisemmilla taistoilla tai ajoneuvoissa tapahtuvissa osioissa, eikä murehtimaan jäädä liikaa (paitsi ehkä yhdessä Cole Trainin muistelmatuokiossa). Eräs osioista, vaikka pelimekaniikaltaan olikin kovin kevyt, toi mieleeni Matrix-leffojen kaksi kohtausta: sen moottoritiellä tapahtuvan ja taistelun lonkero-olioita vastaan. Gearseja onkin voinut aina verrata eteenpäin vyöryviin toimintaelokuviin, eikä tuo analogia ole kaukana maalistaan nytkään. Mätön keskellä peli onnistuu myös väpäyttämään alahuulta, kun erään hahmon kuolema esitetään varsin dramaattisella tavalla.

Henkilöhahmoja on nyt mukana jonkun verran enemmän, sillä Marcuksen mukana on yleensä kolme muuta soturia, jotka hoitavat oman tonttinsa mallikkaasti. Machomiesten rinnalle on saatu myös nais-COGeja, mikä elävöittää ainakin hahmojen välistä naljailua. Perimmäinen syy laajennetulle ryhmärämälle on se, että yksinpelikampanjan voi pelata myös maksimissaan neljän pelaajan co-oppina.


Kampanjan kenttäsuunnittelu pyrkii peittelemään, että useimmiten kyseessä ovat ahtaat käytävät, joihin on ripoteltu laatikoita ja muita tavaroita pelisarjalle tyypillisen suojaan - ammu - suojaan - ammu -taktiikan mahdollistamiseksi. Myönnän, että jos asiaa alkoi miettiä, se oli välillä jopa häiritsevän selvää, mutta melskeen keskellä asiaan kiinnitti harvoin huomiota.



COGien asevalikoimaan on tehty muutamia uudistuksia, joista jännin on Digger. Se tavallaan heittää kranaatin maan alitse, mistä on hyötyä aika montaa vihollista vastaan, nekin kun osaavat käyttää kenttiin ripoteltuja suojia lähes yhtä hyvin kuin pelaajan joukkiot. Tekoälyttömyyttäkin esiintyy tulisateessa seisoskelevien mörrimöykkyjen muodossa, mutta omapa on vikansa! Hähhää! Surkeat alieeniörmyt, maistakaa lyijyä!

Entuudestaankin vahvaa verkkomoninpelausta sekä siihen pääsemistä kavereiden kanssa on hiottu ja vahvistettu monelta kantilta ja pelilevy on tungettu täyteen pelimoodeja, joita varmasti tulee vielä ladattavaksi lisääkin. Alkuvaiheessa pelaajille annetaan kymmenen kenttää ja kuusi pelitilaa. Entistä enemmän verkossa panostetaan ryhmätyöhön ja taktisempaan taisteluun, eikä päättömään ramboiluun, mikä sopii meikäläiselle kuin kranaatti kouraan.


Pätevältä sohvahuvilta ainakin pieninä annoksilta vaikuttaa Wingman-pelitila, jossa ollaan kahden pelaajan tiimeissä ja jokainen vihulainen pitää teurastaa lopetusliikkeellä, etteivät pirulaiset respawnaa. Tässä kaverista on hyötyä, kun toinen suojaa ja toinen viimeistelee tappotyöt. Toinen uutuus on Beast-moodi, joka kääntää roolit: pelaajan on locustina niitettävä ihmisten joukkioita. Mitä paremmin pärjää, sitä örmympänä körmynä pääsee mellastamaan.

Gears of Warit ovat kuuluisia Horde-tilasta, joten toki se tästäkin installaatiosta löytyy. Mukaan on nyt sekoitettu ripaus Tower Defenceä, mikä mielestäni toimii erinomaisesti, vaikka puristit saattavatkin vetää ruudinhöyryt nokkaansa. Tapoista saatavalla rahalla voi asettaa vihollisten matkan varrelle ansoja sekä aseita ja meno muuttuu astetta strategisemmaksi. Mikäli verkossa räimiminen kiinnostaa, Gears3:ssa on pelattavaa kuukausiksi, vaikka syksy tuokin mukanaan kovia kilpailijoita.




Gears of War 3:ssa kohtaan taas peliarvostelijan ikiaikaisen jatko-osa-dilemman: peli on hiotumpi kuin edeltäjänsä, mutta lähes kaikki on ennenkin nähty. Epic Gamesin tuotoksesta kuitenkin huokuu sellainen hartaudella tekemisen ja yksityiskohtien kunnioittamisen taso sekä fanikansan tiedostaminen, että Gears 3 nousee sarjan parhaaksi - ja pitäähän sen pistemäärässäkin näkyä. (Edeltäjälle olisin antanut pyöreän 90.)

Kiitos Marcus Michael Fenix, saagasi on kunnialla kuljettu. Toivottavasti seuraajasi tekee yhtä hyvää työtä.