Clash of the Titans on neljännesvuosisadan vanha hirviöelokuva, jonka Crash of the Titans on päättänyt ottaa parodian kohteeksi. Ovatko ennemerkit hyvät vai ovatko ne huonot? Crash Bandicoot –parka on pudonnut b-luokan pelihahmojen divisioonaan jo aikoja sitten, eikä häntä tämän jälkeen välttämättä sinnekään huolita. Edellinen varsinainen hyppely-Crash eli Crash Twinsanity oli vielä pelattava ja ennen kaikkea hassu tuttavuus, jota arvostin jälkikäteen enemmän kuin kättelyssä. Paljoa sitä ei ilmeisesti myyty, kun nykyaikaisten tasoloikkien perusmetkut on työnnetty takaisin hyllylle ja mausteeksi ykköspleikkarin aikaiseen hosumiseen on kelpuutettu tympeä toimintamätkintä.



Keltaisen tohtori Neo Cortexin maailmanvalloitussuunnitelman kulmakivi on tällä kertaa se, että kuutiopää luo söpöelukkasaaren asujaimistosta mutanttihirviöitä, titaaneiksi kovin vaatimattomia mörököllejä. Jotta Crash varmasti muistaisi estää pahat suunnitelmat, käy Cortex ihan muuten vain kidnappaamassa Crashin siskon Cocon. Leijuvan Aku Aku -naamion opastuksella Crash kävelee eteenpäin, hyppii, murjoo titaaneita tajuttomaksi ja ratsastaa niillä, jotta maailma pelastuu. Välivideoissa sitten vähän sanaillaan ja yritetään olla hassuja: "ei me tätä tosissaan väännetty", vääntävät pelitalon pojat rautalangasta. Uskotaan.

Crash Twinsanity oli komediallisilta ansioiltaan aivan toisella tasolla kuin Crash of the Titans. Samanlaista hupsua humpuukihölmöilyä on jälleen yritetty, mutta joko käsikirjoitustiimi on vaihtunut, tai sitten heillä on ollut älytön kiire. Hahmot heittelevät viittauksia sinne jos tännekin populäärikulttuurin kentällä ja puhuvat muuten vain potaskaa, mutta herjat eivät oikein osu, tai tee muuta kuin rasita. Valinnanvarainen suomenkielinen ääninäyttely on englantia miellyttävämpää, tai ainakin kokemus tuntuu sen myötä tuoreemmalta; kuin huonolta lauantaiaamun piirretyltä. Erityisen kovasti jäin kaipaamaan Spiralmouthin älyvapaata a cappella -musiikkia, joka on Titansissa korvattu Radical Entertainmentin sisäsiittoisella tusinamölyllä.



Crash of the Titans sotkee söpöön tasohyppelyyn taistelupeliä ja sotkuhan siitä on seurannut. Tasoloikkapuoleen ei oikein ole jaksettu keskittyä. Kamera on taas vaihteeksi kiinteä, joten Crash vain juoksee eteenpäin mielikuvituksetonta putkea, joka koostuu perinteisistä rotkoista, leijuvista ja liikkuvista tasoista, trampoliineista, liaaneista eikä paljoa muusta. Puutteessa elänyt tasoloikkien ystävä saa jotain hupia irti vaivattoman vauhdikkaasta etenemisestä, mutta sekin johtuu lähinnä siitä vastakohdasta, että mätkintä on vaivaannuttavaa, rasittavaa ja – ihan simppelisti – typerää.

Kentissä partioi titaaneja ja pienempiä vihollisia. Käpykaartilaiset Crash pieksee perinteisellä pyörähdyksellään ja iskusarjoilla kuin oman käden oikeuden tuomari. Vastusta kävyistä ei ole, joten kyllä leuka venähtäisi, ellei taisteluita voisi kylmästi ohittaa. Titaanit ovat vähän rankempia tapauksia. Crashin on väisteltävä hyökkäyksiä juoksemalla, syöksähtelemällä ja torjumalla. Tilanteen tullen titaanilta on murjottava taju kankaalle mieluiten vähän tehokkaammalla kombolla, minkä jälkeen sen naamaan voi lyödä Aku Akun, jolloin otuksen selkään voi kiivetä. Titaania ohjatessa tappelu muuttuu takaisin haukotuttavaksi ja usein myös pakolliseksi. Titaaneilla on toki omat lyöntinsä ja rajoitettu erikoisliike, kuten tulihenkäys. Oveluuden huippua koko pelissä edustaa pomohahmon kuritus väkevällä titaanilla, jonka sai haltuunsa tavallisen titaanin avulla.

"Typerä" on siinä mielessä väärä sana kuvaamaan Crash of the Titansia, että "idioottimainen" on paljon parempi. Normaalitasolla pelattaessa lähes koko peli on – normaalitasoiselle pelaajalle – suunnattoman helppo, läpihuutojuttu. Kesken tasoloikkakohtauksen voi katsella ulos ikkunasta ja taistellessa voi pitää silmät kiinni. Sitten, aina yhtä yllättäen, eteen työnnetään titaanikohtaus, jossa pitääkin olla skarppina. Titaanit paitsi tappavat Crashin parilla osumalla, osaavat myös torjua, lyödä toistensa läpi ja palauttaa energiansa sekunneissa. Jos titaani unohtaa torjua, saa Crash sen hetkessä hallintaansa ja kenttä on seuraavassa läpi. Jos useampi titaani kerääntyy tiimiksi, on usein vaikea ymmärtää, missä vaiheessa paniikinomaisen pakoon pötkimisen voi kääntää tilinteon hetkeksi. Jos lisäelämät loppuvat, joutuu kentän aloittamaan alusta. Vaikeustaso "helppo" on suunnattu viisivuotiaille, mutta eipä sekään täysin vapaa supertitaaneista ole.



Pikku-ukkojen ja yhtälailla kentän irtaimiston murskaaminen todella uuvuttaa, mutta kaipa siitä on hyötyä, jos tahtoo loppupelinkin uuvuttavan, eikä raivostuttavan. Nääs kun kaikkialta irtoaa mojoa, sitä pakollista kerättävää ainetta, joka tällä kertaa antaa lisäelämiä ja silloin tällöin kykypäivityksiä, kuten lisää elinvoimaa ja liikkeitä. Kykypäivitykset ovat melko turhia, mutta no, kummasti niitä alkaa kenttää uudelleen tahkotessaan himoita. Mojoa jaetaan sitä etsiville: tappeluita on useimmiten mahdollista jatkaa kahdesta neljään kierrosta sen jälkeen, kun välttämätön on tehty.

Tämän "kaiken" ohella Crash käyttää joskus Aku Akua skeittilautana, mikä johtaa kohtalaisen pirteisiin, kohtalaisen näyttäviin, kohtuuttoman helppoihin kiitokohtauksiin. Kaikenlainen pirteä eteenpäin rynnistäminen saattaa viehättää suuremminkin sen ikäistä, jolle dubattu tuote on suunnattu – ja joka ei niistä titaanikohtauksista selviä. Mitä tulee kokeneempiin pelaajiin, juontuu tympeästä tappelusta sekin haitta, että perinteitä kunnioittava kerrasta poikki -asenne on jouduttu korvaamaan energiapalkilla. Kunnon hyppelytunnelmiin on hankala päästä, kun rotkoon putoaminen palauttaa Crashin vain pari askelta putoamispaikan taakse, tai joskus jopa rotkon paremmalle puolelle.



On olemassa vaikeita pelejä ja on olemassa vaikeita pelejä. Crash of the Titans on kevyet kaksikymmentäkolme kertaa edeltäjäänsä helpompi, mutta samalla reippaasti sitä rasittavampi tekele. Inhoan tappelupelejä jotka voi läpäistä yhtä nappia rämpyttämällä, mutta vaikka Crash tämän yläpuolelle nousee, ei se tee sitä hauskalla tavalla. Peli ei myöskään muista, että kunnon tappelupelin merkki on hajonneet peukalot ja haju kainalossa: jos mätkintään ei minkään näköistä kiihkeyttä hetkeksikään saa, olisi ollut parempi keskittyä siihen pomppimiseen, mikä jotenkuten tuntuu sujuvan. 2-10 kertaa rankaisua ja rotkoa kestävä Crash on tympeä tuttavuus kaikilta, tai ainakin melkein kaikilta kanteilta katsottuna.

En ikävä kyllä päässyt kokeilemaan käytännössä, mikä on yhtäaikaisen kaksinpelin vaikutus surkuhupaisimpina pitämiini kohtauksiin. Puolen tunnin testin perusteella tila toimii erittäin hyvin ja ansaitsee pelille bonuspisteitä. Fiksuna yksityiskohtana toinen pelaaja voi hypätä toisen reppuselkään, vaikkapa "vaikean" kohtauksen välttääkseen. Pienin varauksin peliä voi suositella pitkän linjan (entisille?) Crash Bandicoot –faneille, jotka etsivät peliä, jota pelata polvenkorkuisen kanssa. Hintakin pyörii valmiiksi alle neljässä kympissä.