Vanhan patriootin oma peli yllätti minut kolme kertaa:

Miten vähän peli voi peliä muistuttaa? Yllätys. Superseerumia vetänyt täydellinen jenkki Steve Rogers kaataa kelmit silkkisesti kuin pillastunut ballerina. Hän on Persian prinssin veroinen akrobaatti, joka ravaa seinillä ja kieppuu tankojen ja kiellekkeiden varassa. Pelaaja tekee mitä? Tapellessa hän hipelöi nappeja miten vaan. Akrobatia on vielä helpompaa. Yhtä nappia rämpytetään, eikä edes ajoituksesta tarvitse huolehtia, toisin kuin useimmissa napinpaineluvälinäytöksissä, joita harvemmin kaiholla muistellaan.

Muutaman kentän jälkeen pomohahmo pyyhkii Rogersilla lattioita aikarajan nakuttaessa uhkaavasti. Yllätys! Apua?! Taisteluissa on sittenkin syvyyttä. Alkulämmittelyjen jälkeen taktista silmää vaaditaan, mutta turhauttavaa tangosta ei tule. Vastustajat varoittavat tehosteilla toimistaan. Väistöt ja vastaliikkeet on ajoitettava oikein. Kapteeni voi heittää tuhoutumattoman kilpensä, mitä ei parane tehdä tilanteissa, joissa sillä on heijastettava luoteja takaisin. Captain America: Super Soldier on sujuva putkijuoksu.

Aprillia! Tämä on sittenkin Batman: Arkham Asylumin kopio. Tajusin tämän vasta, kun peli oli loppusuoralla. Super Soldier sijoittuu avoimeen sokkelohelvettiin ilman erityisempää syytä. Etenemisreitti on yleensä selvä. Kun peli lopulta esittelee vapautta käskemällä etsiä reitin itse, suuntavaistosta vapaana henkilönä eksyin puoleksi tunniksi. Vapaus on näennäistä kuin työläisten valtiossa. Saat etsiä kokemuspisteitä eli kykyjä lisäävää tavaraa ja tarinaa syventäviä extroja, mutta niin saat kaikissa putkijuoksuissakin. Salaisia dokumentteja on kylvetty lattialle ja pusikkoon.

Kunnianhimoa on siis joko liian vähän tai liikaa.



Kapteeni Amerikka on toisen maailmansodan aikana luotu pala propagandaa. Kapun legenda jatkuu - vaikka se on koomista, että natsien vihollinen numero yksi on täydelliseksi jalostettu ihminen. Tykkään Kapusta. Tätä kirjoittaessa en ole nähnyt leffaa, jossa Chris Evans arvatakseni näyttelee kirkaskatseista ja naiivin oikeudenmukaista Kapteenia. Kivaa, mutta Evansin ääni videopelipökkelöllä ei fiiliksiä herätä. Lähinnä se, miten ikoninen kilpi kiiltelee ja heitettäessä poukkoilee vihollisesta toiseen, tuo peliin vähän excelsioria. "Minäkö antautuisin?! Luuletko tämän kirjaimen otsassani symboloivan Ranskaa?!" karjaisee Ultimate Captain America sarjakuvassa. Tätä olisin ottanut, jos valita saisin.

Natsien alaisuudessa toimiva järjestö Hydra kehittelee energia-aseita ja robottihaarniskoita, joten Kapu hyökkää vihollislinjojen taakse aiheuttaakseen vahinkoa ja vapauttaakseen liittolaiset. Hydralaiset puhuvat peruspahalla saksalaisella aksentilla, mutta mieluummin sitä hakkaisi hakaristiporukkaa. Kun taisteluista tulee haastavia, vastassa saattaa olla vaikkapa pari robomörssäriä ja lauma riviväkeä. Tilanne on otettava haltuun! Kilpi kenties kolkkaa useamman spagettikintun. Jos energiaa on varastossa, sillä kannattaa heti tehdä välinäytösmäinen hidastettu superliike mörssärille, jotka ovat varsin sisukkaita. Muutamaa kohtausta saa vääntää tosissaan kieli keskellä suuta. Kamera hieman temppuilee, muttei aiheuta tappioita.

Itsensä läpäisevät pomppuosuudet ovat sitä tympeämpiä, mitä enemmän muu peli peliä muistuttaa. Jos seinästä pursuaa vaarallista höyryä, ei se mitään, rämpytä vain nappia, Kapun energiat palautuvat hyppelyn päätteeksi. Omaehtoinen kiipeily yksinkertaisesti on kielletty. Ensimmäiset kentät ovat harmitonta elämysmatkailua märkäkorville, mutta heikäläiset eivät loppuun saakka selviä, joten tuote ei palvele ketään täysin. Kapufaneista kovimmat viihtynevät sen kuusi tuntia, jonka tämä peräti kestää.