Syksyisenä iltana pohdin valintaa kahden lemmityn välillä. Toinen on kaunis, intensiivinen ja tavoitteellinen, toinen omintakeinen, humoristinen ja söpö – jotenkin taiteellinen. Tuntien piinaavan itsetutkiskelun jälkeen jätän Quake Warsin hyllylle ja laitan Team Fortress 2:n latautumaan Steamistä. Miehen sydämeen mahtuu vain yksi Moninpeli.

Valve Softwaren Orange Boxissa olisi toisaalta peliä useammallekin miehelle: Half-Life 2, Episodit 1 ja 2, Portal ja se noin vuosikymmenen odotettu Tiimilinnakkeen toinen tuleminen. Fortress Forever -modi tosin ehti uunista ulos ennen Venttiilipoikien virallista tuotosta, mutta markkinoilla lienee tilaa kummallekin Team Fortress -näkemykselle.



Team Fortress 2:ta suunniteltiin perimätiedon mukaan modiksi jo ensimmäiseen Half-Lifeen, mutta Valve päätti tehdä TF2:sta itsenäisen pelin. Lohdutukseksi fanit saivat ilmaisen Team Fortress Classic -modin. Pelistä kuultiin seuraavan kerran vuoden 1999 E3-messuilla, jolloin videolla nähtiin realistisen oloista tiimitavoitteisiin perustuvaa ensimmäisen persoonan räiskintää. Se ei ehkä kuulosta kovin kummalliselta, mutta tämä oli aikaa ennen Battlefieldejä – aikaa, jolloin miehet olivat rautaa ja pingit kolminumeroisia. Kului jälleen vuosi, ja Valve ilmoitti pelin siirtyvän sen kehitteillä olevalle Source-pelimoottorille. Sitten Team Fortress 2:ta ei kuultu kuuteen vuoteen.

Ennen vuosi sitten julkaistuja lyhyitä esittelyvideoita useimmat uskoivat pelin kohdanneen Duke Nukem Foreverin jossain pelinkehityksen viidennessä ulottuvuudessa, yksisarvisten ja hobittien teekutsuilla. Vaikka Valvessa, Steamissä ja Vaporwaressa olikin ainekset melko datauskottavaan nörttivitsiin, Team Fortress 2 ei ollutkaan haihtunut taivaan tuuliin, vaan koteloitunut ja muuttanut muotoaan. Uusi Team Fortress 2 oli todella uusi. ”Realismi”, jota muut pelit olivat sillä välin kilvan kopioineet, oli muuttunut sarjakuvamaisen pirteäksi grafiikaksi, jota yhtä mielikuvitukselliset hahmoluokat täydensivät.

TF2:n visuaalinen muutos on herättänyt ihastuksen lisäksi kritiikkiäkin, mutta pelimekaniikan näkökulmasta ratkaisu on hyvin perusteltu: niin Quake Worldin alkuperäinen Team Fortress -modi kuin Half-Lifen myöhempi Team Fortress Classic olivat mielikuvitussotaa mielikuvitusaseilla mielikuvitustodellisuudessa. Kuka ikinä TF2:n taiteellisesta tyylistä onkaan vastuussa, ansaitsee hän jonkinlaisen pelialan kunniamaininnan tämän ilmiselvyyden oivaltamisesta. ”Realististen” käytäväsotapelien ja maailmansotaa raiteilla -huviajelujen kyllästämillä fps-markkinoilla kaikki omaperäisyys on tervetullutta.



Yksi olennainen, mutta monilta studioilta unohtunut perusasia on, että pelaamisen on tarkoitus olla hauskaa. Team Fortress 2:n pelaaminen on hauskaa, mutta – mikä ehkä vielä tärkeämpää – se on turhauttavaa vain siinä mielessä, että toinen yksilö tai tiimi voi olla parempi kuin pelaaja itse. Kuoleminen ei yleensä ole kivaa, mutta TF2:ssa turpaansa voi saada tyylillä ja maukkaasti. Viikatemiehen korjatessa peli tarjoaa mahdollisuuden napata kuva viimeisistä hetkistään. Elämystä vahvistetaan pienillä kylteillä, jotka kertovat pelaajahahmon pään ja muun ruumiin sijainnin ruudulla, ja pieni tekstilaatikko toteaa kannustavasti pelaajan selvinneen hengissä ainakin pitempään kuin viime kierroksella. Puhdasta neroutta.

Tunnustusta on annettava myös tiimityöstä: se ei nimittäin tunnu niin paljon työltä kuin esimerkiksi edellä mainitussa Enemy Territory: Quake Warsissa. Minunkaltaisilleni ihmisille, joilla ei ole aikaa ja kärsivällisyyttä klaanipeleihin, ”pubit” edustavat pelaamisen normaalilinjaa. Ennen kuin verkkomoninpeli jalostaa pelaajansa, nämä julkiset pelit ovat täynnä aivan kujalla olevia nyberqvistejä, jotka kaikella todennäköisyydellä päätyvät juuri minun tiimiini toisen puolen höyryjyrättäväksi. TF2:ssa häviäminen ei kuitenkaan tunnu johtavan niin kutsuttuun CTSM-syndroomaan (Crappy Team, Stupid Map), koska pelaaminen itsessään tuntuu tyydyttävältä – se ei ole vain työtä päämäärään.

Sitä, mikä TF2:ssa viehättää, on hankala tyhjentävästi selittää. TF2 ei ole täydellinen. Pro-pelaajat nälvivät sitä hidasliikkeisyydestä, kranaattien poisjättämisestä, pupuhyppelyn puutteesta ja muista rikoksista pro-pelaamista vastaan. Hyväksyn tämän näkökulman – pelimekaniikan elementtien ja erilaisten veteraanikikkojen vähentäminen tekee pelistä helpommin lähestyttävän, mutta voi myös lyhentää sen elinikää. TF2:ssa ”yksinkertaistukset” ovat kuitenkin perusteltuja, paitsi lähestyttävyyden, myös suunnittelun suuren linjan kannalta. TF2 ei ole ryppyotsainen peli, eikä se ole vain eliitille.



Paljon peli-ilosta kuuluu hahmoluokille. Jokainen yhdeksästä hahmosta on oma persoonansa: kullakin on oma englannin murteensa, oma elekieli, ilmeet ja liikkumistapa. Hitaasti löntystelevä Heavy sortaa itäblokin englantia ja nauraa mehevästi sylkiessään lyijyä massiivisesta minigunista. Vakoojan eleettömillä huulilla palaa savuke käden heilauttaessa auki kääntöveitsen taiturimaisella liikkeellä. TF2:ssa on tyyliä, suunnittelua ja harkintaa.

Nämä määritteet koskevat onneksi myös hahmoluokkien peliroolia. Vaikka yhdeksän luokkaa voisi tuottaa arvaamattomia balanssiongelmia, on lopputulos miltei rikkomaton. Betan aikana suurinta vinkunaa aiheutti Pyron heikkous ja Scoutin liiallinen vahvuus, joista jälkimmäistä en itse allekirjoittaisi ja edellinen on korjattu. Kehittäjän tekemä jako hyökkääviin, puolustaviin ja ”muihin” ei ehkä vastaa hahmoluokkien todellista käyttöaluetta, mutta kyse on pohjimmiltaan vain nimeämisestä. Mikään ei estä hyökkäämästä Demolla tai puolustamasta sotilaalla. Yksinkertaisesta vaikutelmasta huolimatta TF2:n taktinen syvyys on huomattava etenkin tiimitasolla.



Hahmoluokkien pelaamisessa on suuria eroja, ja tämä pelityylien vaihtelu antaa TF2:lle paljon. Altruistisella hetkellään voi hypätä välskärin puikkoihin ja ottaa Heavy-miehen tankikseen. Über-ladattu (hetkellisesti kuolematon) lääkäri-hevari-kombo voi syöstä suurenkin vihollisjoukon pakokauhuun. Jos haluaa työskennellä yksin ja välttää pahimman hälinän, tarkka-ampujana voi etätyöskennellä suhteellisen rauhallisesti – ainakin siihen asti, kunnes vakoojan veitsi löytää tiensä kiikarisankarin selkään. Tehtävätyyppien erot sen sijaan ovat pienempiä ja tärkein viesti, minkä kansa voi Valvelle lähettää, on 'lisää CTF-kenttiä!'.

Kokonaisuutena Team Fortress 2 on kiinnostavin verkkomoninpeli pitkään aikaan. Se on harkittu, tyylikäs ja hallitussa kaaoksessaan tuottaa tilanteita, jotka aidosti pakottavat nauramaan. Aiemmin mainitun yksinkertaistuksen lisäksi pientä kritiikkiä voi kohdistaa kalma-ajastimeen (spawn timer), joka hidastaa välillä harmillisesti pelin virtausta. Nämä ovat kuitenkin varsin pieniä varjoja paratiisissa. Team Fortress 2:n odotusaika on ollut pitkä, mutta lopputuloksen valossa kehityskaari on ollut oikeutettu. TF2 on lähes loputon lähde kertomuksille yllättävistä tapahtumasarjoista, nurin kääntyneestä sotaonnesta ja puhtaasta pitelemättömästä sekasorrosta. Kun näillä kertomuksilla haluaa piinata asiasta mitään tietämättömiä kanssaihmisiään, on selvää, että pelissä on tehty jotain oikein.